Pääsiäisretkellä




Pääsiäisen ensimmäiset lomapäivät kuluivat Turussa kulttuuri- ja seurustelumatkalla. Sunnuntaina taas vuorossa oli ryhmäretki itä-Helsinkiin: Kallvikiin ja Vuosaarenhuipulle. Pyöräily oli sivuosassa, päätoimena (nolla)kaljan litkiminen, nuotioiden polttelu ja muu savustus. Mutta takaraivossa oli kokoajan ajatus aloittaa pääsiäisloman aikana pitkänmatkanpyöräilyn harjoittelu vuoden 2022 osalta. Loputlta toisena pääsiäispävänä eli maanantaina pääsinkin toteuttamaan tätä suunnitelmaa.


Lähtö ei ollut suoraviivainen: jäin aluksi kotiin pyörimään, vertailemaan kenkiä, sovittamaan sukkia, suunnittelemaan asukokonaisuutta arvioiden takkien aerodynaamisuutta ja villakerrosten sopivaa määrää. Lähes kaikki omistamani lukuisat kengät liian kapean lestinsä vuoksi kelvottomiksi todettuani, laitoin jalkaan luotettaviksi osoittautuneet vaellustyyppiset nahkasandaalit. Niissäkin voisi koko olla väljempi puolipaksun villasukan kanssa, mutta ne olivat kuitenkin paras vaihtoehto. Pitkät villakalsarit ja farkkushortsit jalkaan, yläosaksi merino t-paita, villapaita sekä puuvilla/polyesteri retkeilytakki. Nämä oletettavasti toimisivat suojavarusteina vaihtelevaa kevätsäätä ajatellen.


Noin kello yhdentoista aikaan lähden matkaan kohti epämääräistä määränpäätäni, en ole suunnitellut juurikaan muuta kuin suuntaavani tutuille pohjois-Sipoon reiteille. Päätän aloittaa matkan kulkemalla Keravanjoen viertä pitkin. Sää on kauniihko, hiekkatie pehmeä ja tunnelma kohtalainen kotoa vihdoin päästyäni. Pian kuitenkin tiellä tulee vastaan suuri lammikko, koko tie on tulvan vallassa. Ajoin samasta paikasta jokunen päivä sitten, joten sen enempää miettimättä ajan nytkin suuren lätäkön läpi. Renkaani kuitenkin juuttuvat pohjalle muodostuneeseen mutaan, joten luonnollisesti astun sandaloidun jalkani nilkkaa myöten veteen. Ulos lätäköstä kompuroidessani astun toisenkin jalan syvälle mutaiseen lammikkoon. "Seikkailu on alkanut!" on päällimmäinen ajatukseni ohikiitävän hetken kotiin kääntymistä harkittuani. Tässä vaiheessa matkaa on tehty siis reilu kilometri. Pyörälenkit vailla minkäänlaisia sattumuksia ovatkin turhan tylsiä, eikä niistä saa kirjoitettua minkäänlaisia kiinnostavia raportteja! Itseasiassa nytkään kyseessä ei ole pyörälenkki, vaan pyöräretki. Näillä kahdella on oleellinen ero.


Jatkan matkaa kengät ja sukat litimärkinä. Tunnen mutaliejua jalan ja kengän välissä. Sää on kuitenkin suhteellisen lämmin, lähemmäs 10 astetta ja tyyntä, joten en vaivaudu vielä pysähtymään ja tekemään asialle mitään. Joki kuohuu monin paikoin ja linnut laulavat, tie mutkittelee mukavasti ja vauhti on rauhallinen. Moni muukin on lähtenyt ulkoilemaan kauniiseen kevätpäivään tänä yleisenä vapaapäivänä. Tikkurilan ohitettuani varpaat alkavat kylmetä, ja ensimmäinen nälkäkin alkaa herätä. Reitti tästä eteenpäinkin on päättämättä, joten Maarinkunnaan muinaispuistossa pysähdyn penkille, otan sukat ja kengät pois, ja valmistan voileivän kotoa ottamistani tarpeista, eli sämpylästä, hummuksesta ja omenasta. Jonkin aikaa syötyäni ja kuivateltuani päätän jatkaa paljain varpain märissä kengissä koska en halua kastella varasukkiani heti. Asetan märät sukat roikkumaan tankolaukusta puoliksi ulkona jotta ne kuivuisivat tuulessa, ja suuntaan Vanhan Porvoontien reitille, joka on hyväksi havaittu, paikoin jopa rauhallinen maantie.


Seuraa kohtalaista mutta hieman tylsää maantietä jonkin aikaa, tie on varjoinen ja lumen ympäröimä, varpaat alkavat kylmetä. Maaseututyyppisellä bussipysäkillä laitan kuivat varasukat jalkaan ja jatkan matkaa. Vastaan tulee useampi yksittäinen maantiepyöräilijä hiilikuituinen pyörä auringossa kiillellen ja humisten. Maaseudulla pyöräillessä tervehdin aina kaikkia pyöräilijöitä jos niitä ei ole liiaksi asti. Muita aloitteellisia moikkaajia on hyvin vähän, mutta suurin osa sentään vastaa tervehdykseen. Paljasvarpainen stadilainen antiikkisella retkirotiskolla on toivottavasti piristävä näky maanteiden muuten tasapaksussa maailmassa.


Vanhalta Porvoontieltä Jokivarrentielle siirryttäessä voi jatkaa lähes suoraan sähkölinjojen vieressä kulkevalle hiekkatielle. Se on joka retkellä piristävä osuus, autoilu on siellä kielletty ja heinikoiden ja metsien läpi kulkeva tie hauska ja rullaava. Siksi huudankin reittiä tieltäkäsin silmäileville kahdelle läskipyöräilijälle jotakin reitin hienoudesta, samalla kun porhallan heidän ohitseen ja ajan vauhdikkaasti ison ojan kautta tälle pienelle hiekkatielle. Ohimennen he ehtivät kysyä "Onks se sulana?", johon vastaan huutaen "en tiiä" ja jatkan matkaa luottavaisena täysin sulalta näyttävälle sorareitille. Ensimmäisen mäennyppylän jälkeen totuus paljastuu, ja tie jatkuu paksun lumipeitteen kuorruttamana silmänkantamattomiin. Huutelustani innostuneena jatkan tietysti kuitenkin täyttä vauhtia tähän lumikasaan, ja ryhdyn taluttamaan. Sandaalit uppoavat puoliksi sulaan hileiseen lumeen ja taluttaminenkin on raskasta. Lumi suhisee lokasuojien alla ja sitä tunkeutuu tietysti myös kenkiini. Läskipyöräilijät vaikuttavat seuraavan taaempana ainakin toistaiseksi.


Kuumuutta puhkuen jatkan työntämistä. Välillä tie on sulana mahdollistaen pyöräilyn. Pian tien pinta muuttuu kovahkoksi lumeksi, jossa jotenkuten pystyy ajamaan hidasta vauhtia, pyörän kiemurrellessa puolelta toiselle. Tämä ei kuitenkaan minua pysäytä, olenhan harjoitellut koko talven jokapäiväisillä työ- ja arkimatkoilla vastaavissa, Helsingin kevyen liikenteen olosuhteissa.

Pitkän mutta kevyen äheltämisen jälkeen pääsen vihdoin reitin toiseen päähän ja saavun Keinukallioon Keravalle. Penkillä hieman levähdettyäni jatkan pikaisesti kohti Keravan Ahjoa, koska laskelmieni ja tuntemuksieni mukaan nälkä iskee hetkellä millä hyvänsä eikä minulla ole juuri yhtään ruokaa laukussa. Kaupalle on vain muutama helppo kilometri.


Ostan kunnollisen täysikokoisen täysjyväleivän, hummusta, jääsalaattia, banaaneja ja kuivattuja luumuja sekä kahvin. Kahvi näyttää epämääräisen samealta ja vaaleanruskealta, mutta en vaivaudu edes kysymään kauramaidon saatavuudesta kahvin karun maun peittämiseksi. Juoma osoittautuu kuitenkin ihan kelvolliseksi, ainakin pitkän pyöräilyn jälkeen hummusleivän kera, auringosta kaupan parkkipaikalla nauttien. Autoillaan saapuvat muut asiakkaat ihmettelevät hieman keskellä parkkipaikkaa aterioivaa hippiä, mutta eivät aiheuta enempää häiriötä. Ruokaa nautittuani käyn vielä täyttämässä vesipulloni ja ostamassa yhden pikkupullon hedelmäsmoothieta. Asettelen ja tungen ostamiani ruokia tankolaukkuun. Nyt riisuttu takki, varalta mukaan otetut lapaset ja märät sukat laitetaan takatarakalle jotta kaikki mahtuu kyytiin.


Matka jatkuu kohti pohjoista, Talman golfkentän viertä kulkevalla soratiellä. Ohitan nättejä maalaismaisemia ja hevostalleja, mutta muistoni tältä osuudelta ovat epämääräiset, ei mitään mieleenpainuvaa. Nyt asvaltiksi muuttuva maantie tuntuisi jatkuvan vaikka kuinka kauan samanlaisehkona, kuten tavallista.

Tässä vaiheessa olen kuitenkin etäisesti tietoinen että näillä main pitäisi olla pikkutie, jonka lähtöä suunnitellessani olin huomannut kartalla. Tajuan ohittaneeni vastikään oudon ja hylätyn oloisen mutaisen metsäautotien, jossa oli puoliksi kaatunut tienviitta: "Långkärrintie". Pysähdyn ja tarkastan kartan. Tosiaankin, äskeinen Långkärrintie on juurikin se hyvin kapealla viivalla merkattu tie, joka halkaisee metsäalueet juuri sopivasti ja välttää isommat maantiet. Käännyn ja palaan tälle nyt hyvinkin lupaavaksi osoittautuvalle pikkutielle. Heti alusta alkaen tie muodostuu kahdesta urasta, joiden keskellä kasvaa rikkaruohoja korkeampana kumpuna. Urien täytteenä on vaihteleva määrä kuivempaa maata, soraa, mutaa, lunta ja vesilätäköitä, joiden pinnalla aurinko kimmeltelee. Jo hieman tuoreenvihreät puskat reunustavat sitä molemmilta puolilta. Lähden köröttelemään iloisena, möykkyjen saattelemana.

Saavun pellonlaitaan, tie tulee ulos pusikosta. Pelto-osuudella on vielä runsas määrä lunta, joka on enimmäkseen jäätynyt kovaksi kansikerrokseksi tien päälle. Joissain kohdin menee puroja jäätyneen lumen alla ja sitä kanjoneina halkoen. Edessä on myös kaksi suurta lammikkoa ja niiden välissä lumikasa. Vesi solisee iloisesti lammikoissa ja pikku jääpuroissa. Pysähdyn ottamaan valokuvia tästä upeasta tienpätkästä. Tällaisten ihanien reittien takia koen mielekkääksi pyöräillä pari tuntia "siirtymää", melko tylsiä asfalttipätkiä, joilla tuuli ja etenkin metelöivät autot ovat usein karsea riesa.


Lammikoiden ylittäminen ei tule olemaan ihan helppoa, mutta lähden huolettomasti eteenpäin. Tuntuu jo täysin normaalilta ja odotetulta kun kastan jälleen molemmat sandaalini nilkkaa myöten veteen ruohomättäiltä jääkasoille hyppiessäni. Jatkan matkaa tyytyväisenä nyt myös varasukat märkinä, enimmäkseen 30-hampaisella pikkueturattaallani tasaisesti madellen aurinkoisen lumen ja mudan halki.

Kumpuilevan osuuden jälkeen saavun syvempään metsään, joissa avohakkuista huolimatta tiet ovat vielä lähes täysin lumen peitossa. Lunta ja jäähilettä menee tietysti kenkiini viilentäen niissä lilluvaa lämmintä vettä. Vuoroin työntäen ja välillä lumen päällä ajaen kuljen useamman kilometrin metsässä kuunnelleen linnunlaulua. En yleensä pane merkille (enkä usein myöskään ymmärtäisi) mikä lintu laulaa, kuuntelen vain ympäristöön uppoutuneena.





Pikkuhiljaa tie muuttuu sulemmaksi, samalla muuttuen hieman kovapohjaisemmaksi soratieksi. Nyt hevosenlantaa ja kavioiden jälkiä alkaa näkyä runsain määrin tiellä. Ymmärrettävästi parhaat pyöräreitit ovat usein myös hyviä ratsastusreittejä! Lopulta metsä loppuu ja siirrytään jälleen maalaismaisemaan, ja arvatenkin vastaan tulee hevostalleja. Etelä-Paippisen kylällä istun ladon seinää vasten evästämään ja kuivattelemaan sukkia ja kenkiäni auringonpaahteeseen. Leipää, hummusta, salaattia ja banaania nautittuani päätän tunkea kuivaa heinää sandaaleihini jotta märkä pohja ei kastelisi melko kuivia sukkiani. Jatkan matkaa kuoppaista soratietä pitkin kohti Sipoon keskustaa Nikkilää. Avautuva jokilaaksonäkymä mäennyppylältä elävöittää matkantekoa, ja saa minut muistelemaan vuorilla pyöräilyä ja sen aivan omanlaistaan laajuuden, kirkkauden ja ylevyyden tunnetta. Etelä-Suomessa siihen tunnelmaan on valitettavan vaikea päästä...

Linnanpeltoon saavuttuani mietin varmaankin viidettä kertaa onko siellä jonkinlainen linna, siihen viittaavia paikannimiä kun on runsaasti. Käväisen Linnanraitilla, mutta minkäänlaista jälkeä, edes muinaislinnaan viittavaa maastosta erottuvaa mäenkumparetta ei näy. Luovun linnahaaveista ja jatkan kohti Nikkilää. Aion ostaa tupakkaa kaupunkiin päästyäni. Ennen näyttäytymistä sivistyksen parissa täytyy kuitenkin käydä pusikossa ja ottaa heinät pois kengistä. Välillä on hyvä koittaa pitää edes alkeellisen tason imagoa yllä.

Nikkilässä ei kuitenkaan yllätyksekseni ole R-Kioskia, jossa olisi parempi erikoistupakkavalikoima, joten jatkankin pysähtymättä Söderkullaan, jossa kartan mukaan sellainen pitäisi olla. Matkan lopun tunnelmaa on ilmassa, Nikkilä ja Söderkulla ovat tuttuja paikkoja ja seikkailun tuntu alkaa hälvetä. Miellyttävästi kaartelevaa Boxintietä pääsen Spjutsundintielle, ja siitä yhdelle lempireiteistäni: Skattåkerintie - Itäinen Hangelbyntie - Läntinen Hangelbyntie. Nämä pienet hiekkatiet metsien ja peltojen halki ovat aina yhtä rauhoittavia. Ilma on raikasta ja kosteaa, lunta on vielä paikoitellen tiellä, linnut laulavat ja aurinko siivilöityy metsän läpi. Olen nälkäinen mutta en tahdo löytää sopivaa istumapaikkaa joka tyydyttäisi usein liian vaativan makuni levähdyspaikan suhteen. Lopulta kannan pyörän metsäpolkua pienelle kallioaukiolle ja istuudun syömään leipää.

Edellisestä syömiskerrasta on ehkä liian pitkä aika, ja pitkä päiväkin alkaa jo hieman painaa. Väsyttää ja tekee mieli jäädä loikoilemaan mutta kylmenevä ilma pakottaa jatkamaan. Pääsen Söderkullaan, taas/edelleen nälkäisenä ja hieman sekavana. Yritän keksiä jotain syötävää joka auttaisi lievässä häiriötilassa olevaan ruuansulatukseeni. Kaipaan jotain lämmintä, mutta S-Marketin eteisen ravintola on kiinni. Ostan sen sijaan maitohapatettua punajuurimehua, soijaleikkeleitä ja banaaneja. Väkisin mehua ja leipää nautittuani olo helpottaa hieman. Mieleni tekee systeemiä kuumentavia stimulantteja, kahvia tai tupakkaa. Molempien nauttiminen samanaikaisesti ei kuitenkaan tule kysymykseen, pahoinvoinnin ollessa väistämätön lopputulos. Ostan pussillisen lisäaineetonta tupakkaa kioskilta ja istahdan penkille. Kulman takaa ilmestyy ikäiseni päivettynyt henkilö joka pyytää tupakkaa suomeksi ja sujuvasti heti perään ruotsiksi, kuten näillämain vaikuttaa olevan tapana tuntemattomia puhutellessa.

Tarjoan tietysti tuoretta täyttä tupakkapussiani ja jäämme istumaan ja polttelemaan. Lyhyessä ajassa ehdimme keskustella kävelystä, pyöräilystä, masennuksesta, keväästä ja huumeriippuvaisten epäluotettavuudesta (joku puolituttu jota hän oli auttanut varasti hänen pyöränsä). Saan kuulla erosta ja pandemian aiheuttamasta oppisopimuskoulutuksen peruuntumisesta. Ongelmista huolimatta tunnelma on keveä kauniin kevätpäivän ja sattumanvaraisen kohtaamisen vuoksi. Toivotamme hyvää jatkoa ja lähdemme molemmat suuntiimme. Jäljellä on enää tuttu suora Porvoontietä takaisin kaupunkiin joka sujuu ilman mainittavia sattumia. Matka ei ole ollut kovin pitkä, mutta päivä kuitenkin täynnä kallisarvoista sisältöä. Saavun kotiin kello seitsemän aikaan illalla taitettuani matkaa kahdeksassa tunnissa noin 85 kilometriä.


A. J. A. Viren







83 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Hot Steel