Kevättalven auringon jo paistaessa pääsee muistelmani vihdoin päätökseensä...
Viime osassa päästiin Ylläkselle ja olin juuri viettänyt retken ensimmäisen ja ainoan sisällä nukutun yön hostellissa. Levänneenä ja jo sisätilan tympeään mukavuuteen kyllästyneenä lähdin aamun sarastaessa matkaan.
Tunturin viertä kulkevan tien maisemat kohottivat jälleen mielialaani ja otin sitä seuranneen pitkän alamäen suurena hupina vastaan. Reittini kulki isompia teitä 78 ja 79, mutta liikenne oli vähäistä ja noin 60 kilometrin matka Sirkkaan ja Levin turistirysään sujui enimmäkseen ilman sattumuksia. Ainoa pysäyttävä tapaus oli mitä ilmeisimmin auton alle jäänyt metson ruumis tien laidassa. Jälleen kerran viha kyseisiä kuolemankoneita kohtaan valtasi mieleni, vaikka en suhtaudukaan yksittäisen eläimen menetykseen mielestäni liian vakavasti. Kaikki tuo melu, saaste ja kuolema, minkä vuoksi?
Voi olla pikkumaista ja ihmisten välistä yhtenäisyyttä murentavaa ja sinänsä paheksuttavaa, mutta halveksuntani autoja ja autoilijoita kohtaan on siinä pisteessä että pyöräretkillä hiljaisilla teillä yritän parhaani mukaan välttää katsekontaktia autoilijoiden kanssa, ja hiekkateillä ajaessani jopa käännän aina kasvoni poispäin, sekä suojautuakseni renkaista mahdollisesti sinkoavilta pikkukiviltä että osoittaakseni kylmiä tunteitani autoilijoita kohtaan. Ajatus siitä että heille olen monotonisen automatkan varrella hauska nähtävyys ja romanttinen tuulahdus joka keventää heidänkin tunnelmaansa rikkoen tien tylsyyden ärsyttää minua suuresti! Autot ovat äänekäs rauhani rikkova kuolemanvaara ja maailmamme tuho, ja autoilijat kehtaavat olla iloisia minut nähdessään! Täytyy vain toivoa että pyöräretkeilijän säihkyvän auran todistaminen istuttaa siemenen autojen epämiellyttävästä, turruttavasta ja kauhistuttavasta luonteesta heidän sieluihinsa!
Kiinnitin yhden metson sulan muistoksi pyörääni ja jätin kuolleen suuremmitta seremonioitta niille sijoilleen.
Jos järkytyin Ylläksen raadellun tunturin nähdessäni, oli se vain hyvää harjoitusta mielelleni vielä suuremman järkytyksen eli Levin kohtaamiseen. Siellä tosin kaupallisuuden ja keinotekoisen lomaelämän mittakaava yltyi absurdiksi, ja sinänsä helpommin käsiteltäväksi. Lähes autiona seisova merkkiliikkeiden ja ällöttävien kansainvälisesti brändätyiden ravintoloiden minikaupunki oli siis myös suuresti huvittava kaikessa älyttömyydessään. Matkakohteena se on samalla tasolla mielenkiintoinen kuin valtavat avolouhokset tai muut suurteollisuuden raa’at ilmentymät. On opettavaista nähdä omin silmin maailman realiteetteja! Kuitenkin supermarketissa ruokavarastoni täydennettyäni jatkoin saman tien pois sieltä.
Ylläksen lomakylä
Sopivan paikan tullen pysähdyin tien laitaan istumaan suuren kiven päälle lounaalle. Valmistin herkullisen jättivoileivän ja paistattelin auringossa. Olin ajoittanut pysähtymiseni tarkkaan juuri sellaiseksi hetkeksi kun aurinko pilkahti pilvien välistä, koska sää oli taas viileä ja jäähdyttävän tauon pitäminen olisi muuten haastavaa kylmässä säässä. Kiirehtimättä syötyäni nousin taas satulaan.
Yöpaikaksi olin suunnitellut Taatsijärven autiotupaa noin 80 kilometrin päässä Sirkasta ja Leviltä. Edessä oli siis selkeä etappi ja toivottavasti hyvä yöpaikka. Pian selvisi että tie numero 955 on pahamaineinen huonosta kunnostaan. Juuri tuolloin tien alku oli remontissa, ja pian päällystettävä osuus oli “perustuksillaan” ja koostui jo tutuista uuden perunan kokoisista kivenmurikoista tehden ajamisesta melko haastavaa. Reitin vaikeus ei ole itselleni kuitenkaan yleensä retkeilyä varsinaisesti haittaava tekijä, kuten esimerkiksi maiseman tylsyys tai jo mainitut autoilijat. Jatkoin siis päättäväisesti noin kymmenen kilometrin ajan rankasti täristävää tietä, vain hieman peläten Myyrän takarenkaan puolesta, joka oli ollut jo reilusti ajettu kotoa lähtiessäni. Kaikki kuitenkin sujui hyvin, tiekin muuttui pehmeäksi ja rullaavaksi, tiellä esiintyneiden autoja enemmän haittaavien kuoppien väistely taas lähinnä lisäsi pyöräilijän iloa.
Juuri ennen yöpaikkaani eli Taatsijärveä sijaitsi vielä Tieva-Baari, joka omalaatuisella ja eksentrisellä tyylillään ja sijainnillaan keskellä ei-juuri-mitään vaikutti hurmaavalta. Tavallaan paikka onkin pyöräretkeilijän unelma, hauskoja kahviloita rauhallisten teiden varrella kun ei nykyään ole liiaksi asti. Kirpputoreineen ja muine erikoisuuksineen paikka on näkemisen arvoinen.
Valitettavasti sain paikan rihkamatyylisistä “saamelais”nukeista ja muusta vastaavasta vaikutelman että oletettavasti suomalaiset paikan pitäjät tavalliseen tapaan eksotisoivat saamelaisuutta tai epämääräisempää “lappalaisuutta”. Nyt baarin nettisivuja tutkittuani sain uskoakseni vahvistuksen käsitykselleni, siellä kun mainostetaan ilmiselvästi saamenpuvun tyylisiä myytäviä käsitöitä, jotka on nimetty “paikallisiksi perinneasuiksi”. Oikeilla saamelaisten valmistamilla perinnekäsitöillä olisi Sami Duodji -tavaramerkki. Saamenpukujen ja saamelaisen estetiikan hyväksikäytöllä turismissa on valitettavasti pitkät perinteet. En kuitenkaan paikan päällä ruvennut väittelemään asiasta joten en tiedä tarkemmin henkilöiden motiiveja.
Kahvin juotuani lähdin viimeiselle 10km osuudelle kohti Taatsijärven autiotupaa. Olin halunnut alusta asti päästä edes yhdeksi yöksi autiotupaan, romantisoidun kuvan söpöistä mökkeröistä luonnon helmassa vallitessa mielessäni. Koska kyseinen tupa on harvoja joihin pääsee tietä pitkin, osasin odottaa että se saattaa olla jo varattu, mutta päätin kuitenkin kokeilla onneani. Porojentäyteistä hiekkatietä kulkiessani vastaani tuli kaksikin autoa, joiden liian optimistisesti päättelin olevan pois lähdössä olevia tupailijoita, ja minua odottaisi kenties tyhjä mökki. Pihassa minua kuitenkin odottti uudehko valkoinen Mercedes Benz -pakettiauto, ja savua tupruttava telttasauna. Ensimmäinen ajatukseni oli vielä positiivinen, kenties luvassa olisi hauskaakin seuraa ja pääsisin varmaan saunomaankin! Erittäin pian kuitenkin selvisi että paikalla olijat olivat kaksi minua hieman vanhempaa miestä ja melkoisessa umpikännissä jo näin alkuillasta. Iloni muuttui nopeasti pettymykseksi ja turhautumiseksi. Koitin jutella ystävällisesti hilpeissä tunnelmissa olevan parivaljakon kanssa. Selvisi että he olivat tulleet paikalle Helsingin Kalliosta, ja olivat saunoen ja ryypäten viettäneet jo useamman päivän tällä ilmaisella kesämökillään. Tupa oli täynnä roinaa ja sikinsokin kaljatölkkejä ja einesmäisten liharuokien jäänteitä kertakäyttölautasilla. Yhteensopimattomuutemme tuli pian hyvin selväksi myös heidän puoleltaan: kovasti varoittelivat että kuorsaavat erittäin äänekkäästi ja täten minun olisi parasta nukkua jossain muualla. Osasin odottaa jonkinlaista seuruetta tuvalla, mutta törmääminen kalliolaisiin juoppoihin tuhannen kilometrin pyöräilyn jälkeen tuntui jo melko absurdilta.
Taatsijärven leiri
Tuvan lähettyvillä saman pienen järven rannalla oli kuitenkin ruohotasanne jossa selvästi oli leiriydytty aikaisemmin ja nuotiopaikkakin oli valmiina. Päätin siis koettaa nauttia paikan suhteellisesta rauhasta ja olla välittämättä uusista tuttavuuksistani. Sytytin nuotion ja pystytin laavukankaani tuulensuojaksi. Aurinko laski järvellä samalla kun grillailin kasvismakkaroita ja keitin parsakaalia. Laavua parannellessa ja nuotiota hoitaessa aika kului itsestään ja pian oli käytävä nukkumaan. Naapurini onneksi sammuivat sen kummempaa metakkaa nostamatta. Antipatiani kaikkia suomalaisjuntteja kohtaan oli tässä vaiheessa retkeä sen verran pitkällä, että ennen nukahtamistani leikittelin ajatuksella tuvan pihassa seisovan pakun renkaiden tyhjentämisestä opetukseksi noille kanssaihmisistä välittämättömille ja häpeämättömille öykkäreille. Jätin suunnitelman toteuttamatta. Yö oli kylmä ja olin pystyttänyt majani liian lähelle rantaa joten kosteutta kertyi runsaasti laavukankaaseen ja makuupussin pinnalle. Nukuin kuitenkin melko hyvin ja aamutoimien jälkeen häivyin vähin äänin paikalta.
Nice an' Easy
Edessä oli suora ja selkeä ~70 kilometrin soratieosuus Inariin. Joitakin enimmäkseen saksalaisin rekisterikilvin varustettuja matkailuautoja lukuunottamatta sain olla enimmäkseen itsekseni. Vaivuin tasaiseen polkemisrytmiin ja sen tuomiin ajatelmiin, joista minulla ei taaskaan ole muistikuvia. Pysähdyin välillä tienposkeen syömään eväitä ja puolukoita, ja otinpa nokosetkin mättäällä viileästä ilmasta huolimatta. Tie saattoi minut Lemmenjoen kansallispuiston vierustalle, ja tasainen metsä vaihtui mitä upeimpiin aavoihin suomaisemiin. Olen tottunut näkemään suot pieninä läntteinä, usein metsän keskellä saarekkeina oleilevina kosteikkopaikkoina. Mutta nyt suo oli kaikkialla loputtomana ja hallitsevana. Voin kuvitella miltä Suomi on kenties näyttänyt ennenkuin Jussit kuokkineen ja dynamiitteineen alkoivat kuivattaa ja ojittaa soita laajamittaisesti.
Olin haltioissani maisemassa pyöräillessäni, pyöräretken parhaassa olotilassa: on kaunista, rauhallista, keholliset epämukavuudet sulavat pois, huolehtiminen, analyysi, menneisyys ja tulevaisuus haihtuvat mielestä. On vain tie, maisema ja liike. Vain renkaiden rapina soralla ja auringon välke soiden lammikoissa.
Tämän jälkeen alkoi eri tavalla viehättävä Menesjoki pitää minulle seuraa. Noina tunteina ei tapahtunut sinänsä mitään erityistä enkä muista näkemästäni yksityiskohtia, jotka eivät olleetkaan pääosassa, vain ilon, kauneuden ja rauhan tunteet. Nuo kilometrit ennen Inaria jäivät vahvasti mieleeni ja jättivät halun palata. Nyt tuli kuitenkin vain jatkaa matkaa. Retki oli liian pitkällä ja jäljellä olevia päiviä liian vähän alkaa tekemään suurempia improvisoituja liikkeitä, vaikka kiinnostavaa nähtävää esimerkiksi Menesjärven lähistöllä olisi varmasti. Halusin ehtiä käymään vielä Inarin Saamelaismuseossa saman päivän aikana. Tässä vaiheessa päiväetapit piti lyödä lukkoon etukäteen ja matkanteon tuli olla ripeää jotta ehtisin “maaliin” Utsjoelle ja julkisilla takaisin kotiin ennen lomani loppua. Myös vähissä olleen henkisen energian säästämiseksi oli hyvä noudattaa etukäteen tehtyä päiväjärjestystä.
Inari oli minulle jokseenkin tuttu, olin käynyt siellä aiemmin kauppareissulla veneitse ollessamme Inarijärven eräässä saaressa sijaitsevalla pariisilais-ivalolaisen ystäväni mökillä. Kylä on säilyttänyt sympaattisuuteensa turismista huolimatta. Se sijaitsee luonnonkauniilla paikalla ja tunnelma on kotoisa. Verrattuna esimerkiksi henkisesti karun ja kylmän oloiseen Ivaloon on Inarissa jotain niin lämmintä että voisin kuvitella joskus asuvani siellä.
Pikaisesti soijajugurttia ja kuivattuja luumuja kaupan pihassa olevalla penkillä syötyäni ajoin saamelaismuseo Siidalle. Näyttelyt olivat melko kattavat ja kohtuullisen mielenkiintoiset. Olisin kaivannut vielä syväluotaavampaa ja monipuolisempaa otetta ja kuulla selkeämmin menneiden ja nykyisten saamelaisten ajatuksia elämästään. Museo oli kuitenkin luonteeltaan kenties populäärimpi ja valtavat wow-henkiset valokuvat ja ikonisimmat saamelaiselämän esimerkit veivät tilaa erikoisuuksilta, poikkeuksilta, yksityiskohdilta ja marginaaleilta. Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen koin saaneeni irti niin paljon kuin oli kapasiteettia ottaa vastaan. Ostin vielä pienen saamenlippupinssin ja kiinnitin sen tankolaukkuuni matkamuistoksi.
Söin päivällistä tietääkseni Inarin ainoassa ravintolassa PaPanassa. Paikka on mielenkiintoinen sekoitus suomalaista kaljakuppilaa, rennon nuorekasta hengailupaikkaa että turistista hampurilaispitseriaa. Oluen ja kasvishampurilaisen jälkeen täydensin vielä ruokavarastojani ja lähdin tien päälle, suunnitelmanani polkea Angelin kautta Karigasniemelle ja sieltä rajaa pitkin Utsjoelle. Erikoisempaa ja pienempää tietä siis, kuten yleensä on tapanani.
Länteen suuntautuva soratie oli jälleen miellyttävä ja arvatenkin hyvin rauhallinen, autot kun ajavat enimmäkseen isompaa 92-tietä. Pian ilta alkoi hämärtää ja täytyi miettiä yön viettoa. Matkan varrella oli mahdollisuus yöpyä Kruununtuvassa, mutta sinne vievän polun lähistölle parkkeeratun auton perusteella päättelin sen olevan varattuna. Jatkoin siis vain eteenpäin koettaen löytää mukavan leiripaikan. Jotenkin retki oli mennyt niin että olin lähes joka yö nukkunut kaupungissa puistoissa tai sitten laavulla, kodassa tai muussa enemmän tai vähemmän “virallisessa” paikassa, ja tuntuikin oikealta etsiä kunnollista “wild camping” -lokaatiota. Alueella oli paljon poronhoitoa ja harvakseltaan taloja ja mökkejä, joten lähes kaikkialla oli aitoja ja aitauksia. Halunani oli löytää jokin erikoisen hieno leiripaikka joten etsivää ajoa hämärtyvässä ja viileneveässä illassa kesti useamman tunnin.
Lopulta erään mäen päällä, tien vieressä, kohdassa jossa Vaskojoki oli lähellä ja kuohusi koskena, oli jo perustettu leiripaikka nuotiokivineen. Paikalta aukesi komea näkymä leveään koskipaikkaan. Leiripaikaksi se oli lähes täydellinen: nuotiopaikka, vettä saatavilla, hieno maisema ja polttopuuta maassa runsain määrin. Ilma oli jo kylmä joten nuotio oli sytytettävä pikimmiten. Puiden syttyessä rakensin leiriä, tietysti uljaimpaan kohtaan kielekkelle josta oli parhaat näkymät joelle. Jo tässä vaiheessa epäilin että sijainti voisi olla liian lähellä jokea, josta taas voisi nousta kosteutta ja kylmyyttä yön aikana. En kuitenkaan ottanut epäilyksiäni kovin vakavasti, vaan tyytyväisenä rakensin majan romanttisimpaan ja kuvauksellisimpaan kohtaan ja otin innostuneena sen hienoudesta valokuvia koettaen saada majan, Myyrän, nuotion ja maiseman täydellisesti edustetuiksi. Keittelin jotakin ruokaa auringon laskiessa lempeästi kuohuvan kosken taakse. Samassa alkoi alempana olevan joen ylle kerääntyä sumua lämpötilaeron johdosta. Toiveikkaana kävin kuitenkin makuulle majaani ja ryhdyin nukkumaan. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi että epäilykseni kosteudesta kävivät toteen. Joesta suoraan majoitteeseeni nouseva sumu kylmensi nolla-asteisen ilman sietämättömäksi ja tovin makuupussissani pyörittyäni totesin että leiriä täytyi siirtää. Jo makuulle käytyä nouseminen kylmässä säässä siirtämään levitellyt romppeet ja pystyttämään tarppi tai teltta uudestaan on aina henkinen ja fyysinen koettelemus jota ei voi kuitenkaan välttää, kuten yöllä pissalle nousemista sitä voi ainoastaan lykätä omaksi harmikseen. Pystytin siis majani uudestaan kohmeisena öisessä pimeydessä muutaman kymmenen metrin päähän, kauemmas joesta ja hieman ylemmäksi. Tällaiset leiripaikan mikroilmaston huomioonottamiset täytyy näköjään sisäistää kantapään kautta. Mieleeni tulee kerta kun ystäväni Bradleyn kanssa Italiassa eräällä vuorella pyöräillessämme pystytimme leirin pohjoisrinteeseen ja palelimme sitten koko yön. Aamulla tajusimme että kun meidän puolellamme roikkui jääpuikkoja, etelärinteessä kukkivat kukat. Häärättyäni leirin jotakuinkin kelvollisesti uudelleen kasaan pääsin nukkumaan ja viileys häiritsi enää lievästi.
Täydellisen huono leiripaikka
Heräsin kylmään aamuun jollaisessa makuupussista poistuminen vaatii kehoa käskyttävää mielenlujuutta, kuin teiniltä kouluaamuna konsanaan. Puin heti aivan kaikki vaatteeni ja sytytin nuotion. Kahvin, aamiaisen, lannoituksen ja leirin purkamisen jälkeen kiipesin satulaan edelleen kaikki vaatteet päällä. Lämpö syttyi pikkuhiljaa mäkisiä hiekkateitä polkiessa. Aurinkokin alkoi hetkittäin paistaa ja yö oli enää muisto vain. Muutaman tunnin ajon jälkeen saavuin korkealle mäelle jolle oli pystytetty antennitorni. Sieltä avautui herkullinen näkymä alaspäin joelle ja laaksoon. Laskettelin iloisesti mäkeä alas ja auringon paistaessa osuin hiekkaharjumaiselle lammenrannalle, erinomainen tilaisuus pitää lepo- ja evästaukoa. Muutamaa tuntia aikaisemmin olin ollut kylmissäni aamuhämärässä ja nyt saatoin mennä jo pulahtamaan jääkylmään lampeen ja paistatella keskipäivän auringossa.
Pesin myös villavaatteitani ajatellen että saisin ne kuivattua sään ollessa aurinkoinen. Tein herkullisia voileipiä ja lekottelin haarojani tuuletellen. Paradoksaalisesti viileällä ilmalla nivuset hikeentyvät usein eniten koska täytyy pitää lämpimiä housuja. Niimpä tilaisuudet tuulettaa housutonna on hyvä käyttää aina hyödyksi jotta vältyttäisiin hiertymiltä ja muilta vaivoilta. Hetki oli taas mitä parhainta retkitunnelmaa. Tyytyväisenä pakkasin eväät ja asettelin villaisen aluspaitani satulalaukun päälle kuivumaan ja lähdin jatkamaan. Näiden päivien osuuksia eli Kittilä-Inari-Lemmenjoki-Angeli väliä uskaltaisin kutsua oikeasti Lapin parhaiksi gravel-reiteiksi. Toivottavasti ne pian lisätään Arctic by Cyclen reittivalikoimiin! Kartalla reittiä suunnitellessani olinkin jo miettinyt millainen paikka mahtaa olla syrjässä sijaitseva Angeli, seutujen ainoa paikannimi joka mainitaan tavallisessa kartassa. Perille päästyäni ilostutti minua suuresti ajatus että kyseinen paikka, jota tuskin voi kutsua des kyläksi, on suhteessa ympäristöönsä kuitenkin jonkinlainen keskus, tai ainakin kiintopiste. Muutamasta porotilanomaisesta talosta koostuva Angeli vaikutti tuon elinkeinon todellisilta tai ainakin nykyisiltä sydänmailta. Erään talon pihassa oli kuin olikin pieni mökkerö jota kyltti mainosti kahvilaksi. Paikka vaikutti kuitenkin olevan pitkälti tyhjillään. Varmaankin päätalon oveen koputtamalla olisi jotain palveluita saanut ostaa näiltä yritteliäiltä paikallisilta, mutta mielentilani ei ollut oikea sosialisointiin ja päätin juuri vauhtia hidastamatta jatkaa yksinäistä kulkuani.
Angelin "kylänraitti"
Inarijokea myötäilevä reitti oli edelleen rauhaa huokuva ja helposti kuljettava. Pysähdyin eräälle kielekkeelle korkealle joen yläpuolelle muodostuneelle jyrkänteelle tunnelmoimaan ja improvisoimaan huilulla. En osaa juurikaan soittaa, mutta tavakseni oli tullut aina joillain tauoilla tai leirissä soittaa minuutin tai parin improvisoituja sävelmiä omaksi ja metsän henkien iloksi. Jylhä paikka, viileä sää ja yksinäisyyden ja kaukaisuuden tunnelma oli samaan aikaan haikea ja ylevä. Hetki oli kuin jostakin romantisismin ajan maalauksesta, ja huipentui lähestyvään tummaan pilvirintamaan, jonka havaittuani lähdin kiireesti jatkamaan matkaa.
Saderintama lähestyi siis kokoajan takaapäin ja ajoin sitä karkuun samalla pitäen silmällä potentiaalisia sateensuojia. Oli minulla toki sadeviittakin jonka pian laitoin päälle kun ensimmäiset pisarat alkoivat osua kohdalleni. Ajoin vielä muutamia kilometrejä sateen ollessa tihkua. Aivan kuin tilauksesta, juuri samalla hetkellä kun sade oikeasti alkoi saavuin yllättäen tien varrella olleen pikku keittokodan kohdalle ja painelin suoraan sisään Myyrän kera. Ilmeisesti kalastajille taukopaikaksi rakennettu kota oli uuden oloinen, mutta keskellä oleva tulisija oli jo osittain puhkipalanut. Tein kuitenkin varovasti pienen nuotion tunnelman vuoksi ja kuivatellakseni aluspaitaani, jonka aiemmin olin toiveikkaasti ajatellut kuivuvan aurinkoisessa säässä. Istuskelin jonkin aikaa ja söin leivänkannikoita savuisessa kodassa. Piippu veti huonosti ja pihalta kerätty polttopuu oli kosteaa joten en viihtynyt liian hyvin ja pääsin jatkamaan matkaa sateenkin enimmäkseen laannuttua.
Saamenmaa vai Korsika?
Jossain kohtaa muistin lukeneeni uutisista Tenojoen kalastuskiellosta ja samassa minulle valkeni että normaalisti alueella olisi varmaankin runsain määrin etelästä tulleita kalastusturisteja. Olin saanut siis yksinäisyydessäni aivan liian romanttisen ja aution kuvan näistä seuduista! Olin tietysti erittäin tyytyväinen välttyessäni kalastajaukkojen massoilta. Sinänsä kaunis ajatus lohikannan sääntelystä kiellon avulla on valitettaasti myös karu esimerkki Suomen valtion määräilevästä toimintatavasta saamelaisalueella. Tässäkään tapauksessa ei ole annettu paikallisten päättää omista asioistaan!
Jatkoin siis ylhäisessä yksinäisyydessäni eteenpäin. Tällä Inari-Angeli-Karigasniemi -välillä autoja näkyi muutaman kerran päivässä, eli ainakin kalastuskiellon aikana voi sanoa kyseessä olevan milteipä autojenvihaajan paratiisi!
Alkuiltapäivästä saavuin Karigasniemelle, josta en osannut odottaa oikein mitään, en ollut tarkemmin kyllä spekuloinutkaan paikan luonnetta. Kävi kuitenkin heti selväksi että kyseessä on vilkas kauppapaikka ja liikenteen solmukohta Suomen ja Norjan rajalla. Kesti hetken tajuta miksi kylä oli täynnä norjalaisia autoineen; he olivat tulleet ostoksille halpojen hintojen vuoksi! Toki Norjan hintataso on kuuluisasti erittäin korkea, mutta en silti osannut odottaa että joku tulisi Suomeen ostamaan halpaa ruokaa! Paikallinen K-Market oli kuin tuulahdus entisaikojen tunnelmaa kaupankäynnistä ja sen tuomasta vilinästä ja varakkuudesta. En tiedä onko kauppias rikastunut bisneksillään mutta ihmettelisin jos ei olisi, nimittäin norjalaisten vilkas ruoan ja kaljan hoardaus vaikutti todellakin yrittäjää lämmittävältä pöhinältä! Ykköstuotteet vaikuttivat olevan olut ja pakastettu liha, kaljalavoja oli valtavina kasoina ympäri kauppaa ja arkkupakastimia kymmeniä metrejä täynnä lihaa. Muutenkin kauppa oli hyvin varusteltu, vaikkakaan ei niinkään kaltaistani vegaanisten elintarvikkeiden suurkuluttajaa silmällä pitäen. Kaupan piha toimi kuitenkin myös lounasravintolanani, kävin useamman kerran ostamassa erinäisiä eväitä ja istuskelin penkillä ostoksiaan pakkaavia norjalaisia ja oletettavasti Nordkappiin matkaavia turisteja seuraten. Tunnelma oli vilkas ja kansainvälinen. Kassalla työskentelevät nuoret osasivat tietysti sujuvasti norjaa ja varmasti joutuivat joka asiakkaan kohdalla arvailemaan tai tekemään valistuneita veikkauksia kielen valinnasta kuten Söderkullan S-Marketissa konsanaan.
Syötyäni noin kolme ruokalajia kaupan edustalla pyörin hieman kylänraitilla. Sympaattisen oloinen kyläkahvio oli kiinni, samoin kuin autioituneeseen liiketilaan pystytetty taidenäyttelykin. Vain kummallinen hotelliaulan tapainen ravintola oli auki ja hinnat olivat Norjan tasoa joten en jäänyt edes kahville. Noin kymmenen kilometrin päässä mainostettiin olevan lomakeskus ja siellä aioin nauttia iltapäiväkahvit. Paikka oli kuitenkin myös kiinni, kenties kalastuskiellon takia. Kuten suurin osa suomalaisista, olen jokseenkin kahviriippuvainen ja iltapäiväkahvin yllättävä väliinjääminen muuttaa herkästi mielialan sameaksi. En kuitenkaan jaksanut pysähtyä keittämään omaa kahviani, vaan halusin päästä eteenpäin.
Karigasniemelle saapuessani olin ajanut jo noin 80km aamupäivän aikana, ja halusin päästä jo seuraavana aamuna Utsjoelle jonne oli vielä noin 100 km matkaa. Aloin jo nimittäin päätyä sille kannalle että lähtisin heti aamulla bussilla kohti etelää. Näin jälkikäteen en aivan muista tai ymmärrä miksi minulla oli niin kiire takaisin, olin kenties luvannut vastuuntuntoisena palata pikimmiten töihin, vaikka kai kollegani olisivat vielä yhden päivän pärjänneet ilman minuakin. Kenties tuo vastuuntunto toimi myös tekosyynä, ja oikeasti olin vain todella poikki kokonaisvaltaisesti, ja pohjoisen syksyn kylmä ilmasto tuli myös pienenä järkytyksenä. Suomen kesä on lyhyt, joten elo-syyskuun vaihteen vietto nollaa lähentelevissä säissä tuntui hieman järjettömältä ja väärältä. Vaikka siis matkan kaunein ja kiinnostavin ja erikoisin osuus oli vasta alkanut, olin jo valmis näkemään sen loppuhuipennuksena ja ajattelin kotiinpaluuta.
Koko retken ajatuksena oli myös vain tutustua ohimennen koko Suomen pituuteen ja siten kartoittaa paikkoja joihin tulla myöhemmin ajan kanssa uudelleen. Ymmärtääkseni tällainen scouttaus eli tiedustelu oli vuosisadantakaisten ensimmäisten “pyöräpatikoiden” eli kevyesti varustelluin pitkiä matkoja kulkeneiden randonnée-pyöräilyjen kantava ajatus, ennenkuin toiminta urheilullistui ja institutionalisoitui breveteiksi jotka tunnemme niin kutsutun randonneur-pyöräilyn nykymuotona. Havaintojeni perusteella haluan ehdottomasti palata tänne pohjois-Lappiin uudestaan, kenties suuremman retkiseurueen kera!
Pian tie alkoi nousta ja laskea yhä enemmän ja korkeammille huipuille ja niiltä alas. Etenkin mäkien päältä mahtava Tenojoki täytti näköaistini välityksellä mieleni ihastuksella. Maiseman avaruus, voimakas joki, läheiset rosoiset pienemmät ja kaukaisemmat suuret, jylhät ja pehmeät tunturit tuottivat taas sen ylhäisen olotilan jossa ei toivo olevansa missään muualla kuin tässä. Pitkän retken aikana nuo hetket olivat olleet harvassa, mutta tänä viimeisenä päivänä tunne kesti tunnista toiseen. Polkeminen saattoi olla raskasta pitkissä mäissä mutta sillä ei yksinkertaisesti ollut merkitystä, tai päinvastoin se voimisti tuota täydellisen tyytyväisyyden tunnetta entisestään.
Ruska, tunturit ja hiekkasärkät
Olin jo aiempina päivinä välillä kuunnellut nappikuulokkeistani musiikkia tylsien kohtien aikana tai vaihtelun vuoksi. Nyt taas kuuntelin musiikkia koska koin sen sopivan juhlalliseksi. Tunteideni ylitsevuotavuus noilla hetkillä saa näin jälkikäteenkin, täysin arkisessa kotikeittiössäni, lumen tuprutessa sankkana ikkunan takana, ja hillovoileipiä tehdessäni kirjoituksen lomassa koko olemukseni herkistymään, muistaen ja yhtyen siihen taivaallisen ilon kokemukseen joka tuolloin syntyi. En ole kai uskonnollinen sanan tavallisimmissa merkityksissä, mutta koen olevani herkkä “henkisille” vaikuttimille ja koitan pysyä aina avoinna tunteilla, tunnelmille, vaikutelmille ja niiden yhteyksille sisäiseen maailmaani. Se kuinka kokemukseni ja olemassaoloni voi muuttua “tavallisesta” hurmioon vaikkapa paikan, maiseman ja musiikin kautta on minulle kiistaton osoitus “hengellisen energian” vaikutuksesta. Kun tuo voima vaikuttaa, ei käytetyillä termeillä ja nimikkeillä ole enää juurikaan merkitystä, vaan uskonnolliset konseptit antavat kyllä voimansa ja vaikutuksensa niillekin jotka eivät olisi eksaktista semantiikasta samaa mieltä tai pysty siihen normaalisti samaistumaan. Täten vaikkapa laulussa esiintyvät konseptit tulee ottaa vastaan mahdollisuuksien mukaan vertauskuvina, ja riisuttuna turhasta analyysistä. Siksi voin liikuttua pyöräillessäni ilon kyyneliin siitä taivaallisesta turvallisuuden ja varmuuden tunteesta jota Sizzla tarkoittaa sanoilla: “Like mountains roundabout Jerusalem, so is Emperor Selassie I around I’nI”. Koska maailma on hyvä ja kaunis, eivät häijyt ihmiset ja kauhea Babylon voi pysyä pystyssä. Nuo hirvittävät viholliset eivät yksinkertaisesti voi voittaa jos Mavadon tavoin ajattelet: “No they could never stop me, I’m on the Rock”, viitaten henkiseen peruskallioon jolla seisovalla on lopullinen oikeus puolellaan. Jos voi sisäistää tuon tunteen lopullisesta ja ehdottomasta turvasta ja oikeudenmukaisuudetsa on paljon paremmassa asemassa tässä usein järjettömältä ja kaiken lopettavaan tuhoon tuomitulta vaikuttavassa kapitalistisessa helvetissä. Näen toki paljon ongelmia kristillisessä puhetavassa ja sen perusoletuksissa, kuten myös kyseisten erittäin kyseenalaisten artistien maailmankatsomuksissa, mutta pointtini on että asioihin ei tule suhtautua ehdottomasti ja lopullisesti, vaan koettaa ymmärtää henkisiä pohjavireitä.
Tämän pyhän maan ja rastafari-virsien aiheuttaman sisäisen hyökyaallon jälkeen tunnelma rauhoittui ja vakiintui seesteiseksi ja kirkkaaksi harmaasta pilvipeitteestä huolimatta. Pysähtelin usein ottamaan valokuvia, jotka eivät suurimmaksi osaksi tuntuneet kykenevän tallentamaan kokemaani. Pysähdyin myös joen rannalle keittämään kahvia viimeisellä spriitilkallani. Rauhaani häiritsi jälleen kerran polttomoottori, koska pientareelle valokuvia ottamaan pysähtyneet motoristit pitivät koneensa tyhjäkäynnillä pitkien minuuttien ajan. Enimmäkseen olin kuitenkin yksin tuolla tiellä ja saatoin huolettomasti nauttia hiljaisuudesta ja ikivanhojen tunturien seurasta. Kaukana Norjan puolella siintävillä suuremmilla tuntureilla näkyi jopa lumiläikkiä. Näillä paikoin alkoi myös ruska, tunturikoivikoiden kasvaessa kylmillä korkeilla mäillä. Joki ja Norja vasemmalla puolellani ja pienemmät tunturit ja niiltä alas virtaavat purot oikealla puolellani kuljin eteenpäin ihastellen tätä kaikkea. Söin suuria määriä voileipiä tauoilla ja runsaasti suklaakeksejä, kuivahedelmiä ja lakritsia ajaessani. Jokapäiväinen jatkuva pyöräily vaatii suuret määrät eväitä, ja ruokahalun kultivointi onkin yksi tärkeimpiä tekijöitä jaksamisen kannalta!
Päivä kului vääjämättä erityisestä tunnelmasta ja paikan oudosta viehätyksestä huolimatta. Mäet olivat pitkiä ja niitä oli paljon. Erään erityisen suuren mäen päällä pysähdyin katsomaan jotakin muistomerkkiä ja juuri samalla hetkellä, lähes koko päivän oltua pilvinen, teki aurinko majesteetillisen sisääntulon ensin pilvien ja sitten suuren tunturin takaa. Hetki tuntui jonkinlaiselta sinetiltä koko retkelle. Viimeinen ilta lähestyi loppuaan ja aurinko tuli tervehtimään minua viime säteillään. Tämä ympäristö aavana, karuna ja mahtipontisena on minulle vieras, enkä voi väittää kykeneväni sulautumaan siihen täysin, niinkuin joku paikallinen kenties voi, mutta koetin kerätä itseeni muistiin sen tunnelman täysin avoimena. Joskus matkustellessa voi käydä paikoissa ilman että ne varsinaisesti jäävät mieleen tai vaikuttavat merkittäviltä, mutta muistan tuolloin auringonlaskussa saaneeni ainakin Tenonjokilaakson ymmärryksen palasen mukaani. Hetken tunnelmoituani ja valokuvia otettuani laski aurinko seuraavan suuren ja kaukaisen tunturin taa ja niin lähdin minäkin eteenpäin, nyt jo yöpaikka mietteissäni.
Siunaus
Kartassani oli merkittynä epämääräinen “Shelter”, OpenStreetMap-järjestelmän yleisnimitys lähes mille vain jonkinlaista suojaa tarjoavalle rakennelmalle. Joskus se voi tarkoittaa laavua, joskus bussipysäkkiä tai piknik-pöytäryhmää. Paikkaan oli muutama kymmenen kilometriä matkaa. Olin pyöräillyt jo noin 150km päivän aikana, joten olin valmis ottamaan vastaan jonkin aikaisemmankin leiripaikan. Tuona iltana koin mitä parhaalla tavalla sen, kuinka reitin mielenkiintoisuus vaikuttaa jaksamiseen. Hyvin paljon useammin kuljettu reitti laskee ajomoraalia monotonisuutensa vuoksi, mutta tuolloin asia oli päinvastoin. Olin ajanut jo 13 päivää peräkkäin, mutta intoni huipentui pisimpään ajopäivään runsaista ylämäistä huolimatta, juurikin mielenkiintoisen reitin vuoksi.
Sopivia leiripaikkoja ei tullut vastaan, tai ainakaan en huomannut niitä. Sitten saavuin alueelle jossa tie kulki tasamaalla hyvin lähellä jokea ja joka vaikutti olevan yleensä tai ainakin joskus vilkkaasti käytössä, oletettavasti jälleen kalatuksen merkeissä. Tuon tuostakin oli polkuja rantaan ja vaihtelevan vakiintuneita nuotiopaikkoja oli runsaasti. Yöstä oli kuitenkin tulossa taas kylmä, joten halusin ainakin nähdä kartassa mainitun mahdollisen suojan ennen leiriytymistä ulkosalle. Kuten monet meistä varmaan tietävät, iskee väsymys koviten kun ajattelee olevansa melkein perillä. Näin oli tälläkin kertaa. Kartan mukaan kohteen tuli olla muutaman kilometrin päässä, mutta minuutit venyivät ja matka tuntui helposti kolminkertaiselta. Lopulta olin kuitenkin aivan kohteen vieressä ja pusikon takaa löysinkin vaaleasta puusta rakennetun pienen keittokodan. Ja kaiken lisäksi ovi oli lukitsematta! (Olin aiemmin ohittanut jonkin virallisemman rakennuksen joka oli tyhjä mutta lukossa.) Kota oli siisti ja hyväkuntoinen, mutta lattia oli karkeaa soraa ja penkit erittäin kapeat, todennäköisesti tarkoituksellisesti jotta niillä ei voisi nukkua. Olin kuitenkin ilahtunut löydettyäni suojan koska ilta viileni vauhdilla, ja olin varma että pystyisin kehittämään jonkinlaisen nukkumajärjestelyn. Olin varsin hikinen ja pölyinen joten erittäin päättäväisesti lähdin heti kohti joenrantaa jotta väsymys, raukeus ja viilenevä hiki eivät pääsisi voitolle peseytymisvietistä. Rannalla oli hieman matkaa kivikkoista polkua pitkin. Hyppelin nopeasti kivikossa ja pulahdin pikaisesti kylmässä joessa, puin vaihtovaateet ja lähdin laittamaan illallista.
Kodalla ei ollut valmiita polttopuita muutamaa isompaa halkoa lukuunottamatta. Joku oli tosin kerännyt kasan isoja koivurisuja pihalle. Sytytin tulen risuista tulipaikkaan ja lähdin etsimään lisää polttoainetta lähimaastosta. Katkenneita ja kuivia tunturikoivuja ja niiden oksia olikin saatavilla melko runsaasti. Keitin kauranjyvä-vihannes -sekoitusta ja grillasin tofua samalla miettien sängyn rakentamista. Harkitsin kerääväni risuja, varpuja, lehtiä tai muuta pehmikettä soran päälle pehmusteeksi kuten olin juuri nähnyt tehdyn Saamelaismuseon perinteisiä tilapäisasumuksia rekonstruoineessa ulkonäyttelyssä. Sopivaa materiaalia ei kuitenkaan ollut tarjolla, enkä halunnut missään nimessä katkoa suurta määrää koivunoksia tai puolukanvarpuja yhden yön sänkyä varten. Lopulta päädyin rakentamaan kodan pihalla lojuneista pitkistä puupalkeista epämääräisen kaiteen kodan omien kapeiden penkkien viereen, jotta makuualustani saisi ainakin hartioiden kohdalta hieman lisätukea. Samalla kaide estäisi minua vierimästä alas penkiltä. Onneksi olen hyvin kapea ja suhteellisen vähään tyytyvä, lämmin yöpaikka kyllä korvaisi sängyn kapeudessa ja hankaluudessa menetetyn mukavuuden. Lopullinen viritelmäni oli arviolta noin 35cm leveä sängyntapainen.
Ajopäivä oli ollut pitkä ja taukoja olin pitänyt vähän, joten koetin tankata ruokaa niin paljon kuin mahdollsita. Pesemäni paita oli edelleen kostea säästä johtuen, joten ripustin sen oksasta improvisoidulla henkarilla kodan kattoon kuivumaan. Ruoan, jumittamisen ja iltapuuhien eli hampaiden lankauksen ja pesun, kasvojen öljyämisen ja nivusten rasvaamisen jälkeen asettelin muutamia puita nuotioon yöksi kytemään ja kävin nukkumaan. Yö oli levollinen ja nukuin oikein hyvin.
Heräsin aamulla noin kello kuudelta. Utsjoelle oli vielä parikymmentä kilometriä matkaa ja halusin ehtiä hieman katsella paikkoja tai ainakin ehtiä varmasti bussin kyytiin joka lähtisi kymmenen aikoihin. Turhia kiirehtimättä kuitenkin sytytin tulen uudestaan, asetin kahvivettä lämpiämään ja lähdin rantaan aamupesulle. Saatoin pulahtaa uudestaan tai saatoin olla pulahtamatta, en muista enää tarkalleen. Join kahvin, hyödynsin läheistä huussia, pakkailin tavaroitani ja paikalta keräämilläni puolukoilla höystettyä liotettua puuroa syötyäni olin taas valmis.
Edellisen päivän kova ajo tuntui ruumiissa ja lähtö oli kankea, etenkin sään ollessa pilvinen ja vain muutaman asteen plussalla. Tie oli kuitenkin edelleen upea ja erikoinen, välimerellisiä rosoisia maastojakin muistuttava. Ympäristö innosti minut taas reippaasti polkemaan. Maaperän hiekkaisuus ja rosoiset kivikasatunturit olivat tosiaan itselleni erikoiset, enkä ollut osannut odottaa Suomesta löytyvän tällaista. Kun aurinko vielä alkoi hetkittäin paistaa tuntui ihan kuin olisin ollut taas Sisiliassa tai Korsikalla. Juomavedestä ei ollut tarvinnut ollenkaan huolehtia enää vimeisen 100km aikana, koska herkullisen raikkaita tunturipuroja solisi vähän väliä tien vieressä. Ja riittäisihän Tenojoessakin juotavaa hätätapauksessa. Join ahnaasti ja ihailin samalla noita ihmeellisiä täydellisen puhtaita luonnonvesiä. On kurjaa ajatella että lähes kaikki vesi on joskus ollut juotavaa, ainakin siihen tottuneelle, mutta nykyään hyvää luonnonvettä löytyy vain aivan erityisistä paikoista, ainakin maailman mittakaavassa.
Tunnin-parin aamuisen rauhallisen pyöräilyn jälkeen saavuin Utsjoen keskustaan. Tavallaan kai kaikissa maailman paikoissa on oma erityinen luonteensa, ja erikoisuuden määrä riippuu paljolti kokijasta. En kuitenkaan voinut olla ajattelematta Utsjokea todella erikoisena paikkana asua. Ja vaakunankin perusteella asukkaat varmaankin tiedostavat sen. Pohjoisen auringon erikoisuus on siellä äärimmillään, joka ei tosin pilvisenä syyskuun aamuna näkynyt erityisemmin. Kiviset tunturit, pusikon korkuinen puusto ja suuri joki olivat minulle alueen tunnusmerkit. Suurta olivat vain joki, tunturit ja valtioiden rajat ylittävä silta, itse kylä oli harmaa ja huomiotaherättämätön, kuitenkin teeskentelemättömyydessään hyvin sympaattinen. Olin “perillä”, matkan viimeisessä paikassa. En kokenut sinänsä mitään juhlavaa tai saavutuksenomaista. Kylänraitti oli tyhjä, taivas oli sumea ja kaikkialla liikkumatonta, tunnelma oli pysähtynyt.
Kenties ensi kerralla kuljetaan tämän sillan yli!
Rullasin kahvion pihaan ja se olikin jo auki heti aamusta. Hetki oli sopiva espanjalaistyyliselle aamiaiselle, tilasin siis munkin ja kahvin. Pidän paljon aamun tunnelmasta: raukeudesta yhdistettynä vasta-alkavan päivän puhtauteen ja potentiaaliin. Pöytiin oli jo kerääntynyt muutama paikallinen juttelemaan kiireettömästi. Paikka oli hyvin kotoisa ja oli mitä mukavinta vain istua lämpimässä, seurata kahvilan rauhallisia tapahtumia vailla sen kummempia tarpeita, ajatuksia tai tunteita. Kaikki suhtautuivat minuun erittäin mutkattomasti ja olivat vain täysin rennosti, mikä ei kokemukseni mukaan ole aina sanottua pikkupaikkakunnilla, eikä kyllä myöskään Helsingissä, josta en ole toistaiseksi löytänyt lempikahviloita joissa tuntisin itseni yhtä kotoisaksi kuin tuolloin.
Olin päättänyt lähteä bussilla ja junalla kotiin, ja bussi lähtisi muutaman tunnin kuluttua samaisen kahvion pihasta. Ehtisin siis hetken pyöriä ja katsella ympärilleni ja ostaa matkaeväitä. Myös luettavaa tarvittaisiin lähes vuorokauden mittaisella matkalla. Onneksi kahvion takahuoneessa oli kirpputori, jonka valikoimista varmaan löytäisin jonkin välttävän teoksen ajankulukseni. Ruoka- ja sekatavarakauppa oli jokseenkin omalaatuinen, tunnelmaltaan se toi mieleen jostain syystä lapsuuteni Tanu-kaupan Helsingin Kumpulassa. Hieman nuhjuinen nykyajan kliinisiin ketjumarketteihin verrattuna, mutta yllättävän laajalla valikoimalla varustettu kauppa tarjosi hieman erikoiset mutta toimivat eväsvalikoimat jopa vaativalle erikoisruokailijalle. Ostin voileipätarvikkeita, soijajugurttia, hedelmiä ja sipsejä. Kenties jotain herkkuja, ja otinpa tietysti myös paikallislehden ilmaisjakelupisteestä.
Tungettuani suuret eväspakkaukseni epämääräisesti ja sekavasti jo huonosti pakattuihin laukkuihini jatkoin sightseeing-kierrostani. Motivaationi riitti noin kymmenen minuutin pyörimiseen lähialueella, en nähnyt siis paljoakaan. Alueen maantieteen historiaa esittelevän infotaulun viereisellä penkillä valmistelin eväsvoileipiä jotta ei tarvitsisi askarrella niitä bussissa tai junassa hetimiten. Kyvyttömänä suurempiin projekteihin viimeisen tunnin aikana ennen bussin lähtöä palasin takaisin kahvilalle, join lisää kahvia, tutkin taide- ja käsityömyymälän valikoimia sekä kävin pienen kirpputorihuoneen huolellisesti läpi, josta löysinkin sopivan viihteellisen oloisen Veikko Huovisen Hamsterit-romaanin joka myöhemmin osoittautui täydelliseksi matkalukemiseksi.
Utsjokelainen ostoskeskus
Kahvilan pitäjät juttelivat keskenään arkisesti saameksi, joka taisi olla ainoita kertoja kun kuulin kieltä puhuttavan. Se oli kuitenkin iloinen esimerkki saamenkielen elinvoimaisuudesta. Suomen valtion fyysinen ja kulttuurinen väkivalta menneillä vuosisadoilla ei onneksi onnistunut kokonaan katkaisemaan kielen käyttöä kovasta yrityksestä huolimatta!
Lähdön aika oli käsillä. En itse asiassa ollut ostanut bussilippua etukäteen enkä edes kysynyt mahtuisiko Myyrä kyytiin, luotin vain sattumaan ajatellen että hätätapauksessa paluu onnistuisi jotenkin muutenkin, vaikka pyöräilemällä Inariin jos niikseen tulee. Linja-auto olikin iso minibussi suurella peräkärryllä varustettuna. Ystävällinen kuski, joka itse asiassa oli tainnut istua lähes koko aamun viereisessä pöydässä jutustelemassa, olikin heti auttamassa Myyrää peräkärryyn, ja pääsinkin heti puheisiin polkupyöristä. Hän osasi heti arvostaa Myyrän hienoutta, sitä kuitenkaan suuremmin kummastelematta. Keskustelu lähti vauhtiin, ja sain tietää esimerkiksi että pohjoisessa on pulaa pyöränkorjaajista ja Ivalosta saisi varmaankin heti töitä. Työvoimapula vaivaa pohjoisessa monilla aloilla, ja kuskikin oli joutunut palaamaan eläkkeeltä koska ketään muuta ei ollut löytynyt ajamaan Utsjoki-Ivalo -väliä. Lippu oli kallis mutta sinänsä ihan ymmärrettävistä syistä, välimatkat ovat hyvin pitkiä ja matkustajia on vähän…
Aloimme lähteä matkaan, kuskin vielä jutustellessa tovin jostakin päivänpolttavasta aiheesta aamuisen kahviseurueen kanssa avoimesta ikkunasta turhia hötkyilemättä. Olin ainoa matkustaja ja tullessamme hyvin juttuun, istuinkin etupenkille ja jatkoimme eloisaa keskustelua, mikä on minulle erittäin epätyypillistä vieraiden ihmisten kanssa. Kylän laidalta tien vieressä joku pyrki kyytiin peukaloa näyttämällä. Luulen että tuo toiveikas henkilö koitti liftata kyytiin, koska bussi ei näyttänyt oikeastaan lainkaan bussilta. Maksoi kuitenkin lipun ja tuli kyytiin. Luulisin ettei hän kehdannut myöntää erhettään, tai sitten oli vain tyytyväinen kun vain pääsi eteenpäin. Noin 80 euron hintainen matka oli kuitenkin kaukana ilmaisesta! Jatkoin iloista juttuamme kuskin kanssa. Hän oli innokas pyöräilijä ja kertoi pitkästä kevätlomastaan Helsingissä, jossa oli vuokrannut asunnon Pukinmäestä ja ajellut vaihteettomalla peruspyörällään ympäri kaupunkia. Hänen kiertämiensä nähtävyyksien joukossa olivat esimerkiksi Biltema ja Malmin lentokenttä. Ajatus tuosta eläkeikäisen vilpittömän kansanomaisista kiinnostuksenkohteista ja rennosta lomailutyylistä painui syvälle mieleeni hauskana yksityiskohtana ja persoonallisuutena.
Keskustelun edetessä kävi kuitenkin pikkuhiljaa selväksi että kuljettajalla oli suuri into kertoa omia juttujaan, mutta minun puheenvuorojeni tarkoituksena oli enemmän vain rytmittää ja toimia kaikupohjana, eikä hän tuntunut olevan syvällisen kiinnostunut minun jutuistani. Kuitenkin tunnin-parin ajan keskustelu joudutti matkantekoa mukavasti. Vasta bussin täytyttyä jonkin luonnonpuiston kohdalla piti meidän kohteliaisuudesta hiljentyä.
Matkassa oli tauko minulle jo tutun Inarin K-marketin edustalla, jossa söin eväitä ja venyttelin pyöräilyn ja istumisen jumittamaa kehoani. Siitä ajo jatkui leppoisasti ja eteneminen ilman omaa ponnistelua oli mukavaa vaihtelua. Nopea vaihto Ivalossa ja jatkoin kohti Rovaniemeä. Nyt uskalsin jo ostaa junaliput koska pystyin olla varma ehtimisestäni kyytiin. Rovaniemellä oli vielä vartti aikaa sännätä kauppaan ostamaan lisää eväitä, pari kaljaa ja sitten junaan joka ajaisi läpi yön ja olisi aikaisin aamulla Helsingissä. Junassa oli ylellinen uudentyyppinen pyörävaunu, joten Myyrän kuljetus onnistui ilman tavanomaista säätöä vanhojen surkeiden ja ahtaiden pyöräpaikkojen kanssa. Olin istunut busseissa jo ainakin kuusi tuntia, joten noin 12 tunnin junamatka tuntui äärimmäisen pitkältä. Yön pitkien tuntien aikana kirosin saituuttani, siis sitä etten ollut maksanut kohtuuttoman tuntuista 100 euroa makuupaikasta. Junassa oli kuuma enkä saanut nukuttua paljoakaan. Kävin makuuvaunun suihkussa viilentymässä, mikä helpotti hieman. Olin liian väsynyt kokeakseni suurempia tunteita retken lopusta tai pohtiakseni sen vaiheita syvällisemmin. Laajuudestaan ja monista vaiheistaan huolimatta retki tuntui aika tavalliselta eikä erityisen käänteentekevältä.
Kaikesta siihen liittyvästä romantiikasta huolimatta on retkeily usein myös raskasta, vaikeaa ja hetkittäin epämotivoivaa. Tällä kertaa suurimpana ongelmana oli kenties se, että en lähtiessäni oikein tiennyt mikä olisi retkeni tyyli, teema tai tavoite. En osannut nauttia täysin rinnoin turistina lomailusta, johon vaihteleva, usein harmaa ja kylmä sää ei myöskään tarjonnut kovin sopivia olosuhteita. En myöskään osannut ottaa ajoa suorituksena tai pelkkänä pitkänmatkan pyöräilynä, vaan heiluin noiden kahden suuntauksen välillä. Tunsin oloni myös hieman yksinäiseksi, johtuen voimakkaasta ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden tunteesta miltei kaikkialla ihmisasutuksen parissa. Aiempien kesien ryhmäpyöräretket olivat nekin olleet välillä raskaita ja porukan dynamiikoista aiheutuvan kitkan vuoksi ajoittain sekavia, mutta hyvin eri tavalla kuin nyt.
On vaikea sanoa kuinka paljon kokemaani vaikutti oma henkinen tilani ja osittainen kyvyttömyyteni viihtymiseen, mutta päällimmäisinä tunteina oli ollut usein pettymys ja surkeus johtuen kotimaamme tilasta. Kuten varmaan tässä vaiheessa lukijalle on tullut selväksi, vaikutti ihmisten tyhmyys, turhanpäiväinen tai “tarpeellinen” moottoreiden jyrinä ja kaikesta villiydestään riistetty talouden, laskettelukeskusten ja mökkilomalaisten käyttöön valjastettu luonto minuun hyvin raskaalla ja negatiivisella tavalla. Kahden viikon aikana minulla oli vain kaksi positiiviseksi luettavaa kohtaamista ihmisten kanssa, toinen oli aamuinen pullonkerääjä Tervossa ja kotimatkan sympaattinen ja hieman hassu bussikuski. Molemmat olivat jonkin verran outoja, jota tarkoitan ainoastaan hyvällä ja mitä suurimmalla myötätunnolla. Tapasin ainoastaan kerran muita pyöräretkeilijöitä, kaksi ranskalaista jotka olivat ajaneet Nordkappiin ja olivat tuolloin jossain keski-Suomessa matkalla takaisin kotiin.
Kaikesta huolimatta matka ei missään nimessä ollut turha tai kokonaisuutena huono. Ymmärrykseni Suomesta, pyöräretkeilystä ja itsestäni vahvistui paljon enemmän kuin tavanomaisen satunnaisen kahden viikon aikana! Mutta helppoa ja hauskaa se ei tosiaankaan koko ajan ollut. Suurimpia oivalluksia jälkikäteen oli se, että vaikka olenkin pyöräillyt elämässäni melko paljon ja tehnyt kymmeniä retkiä, vasta nyt aloin oikeasti hahmottamaan todella pitkiä etäisyyksiä ja niiden pyöräilyä. Tätä ennen pisin yhtäjaksoinen retkeni oli ollut varmaankin n. 600 kilometriä, kun taas tällä kertaa matkaa kertyi karttaani piirretyn suurinpiirtein tarkan reitin mukaan 1800km. Päivämatkat vaihtelivat n. 60-180 km välillä. Kun myöhemmin aloin mittailla etäisyyksiä Euroopan kartalla, tajusin että pyöräily vaikkapa Kreikkaan ei olisi paljoakaan suurempi haaste kuin tämänkertainen matkani! Mahdollisuudet avautuivat minulle aivan eri tavalla. Myös uskoni omiin kykyihini pitkänmatkan pyöräilijänä suoritusmielessä kasvoi. Vaikkain katson pitkien päiväetappien tai brevet-tyyppisen suoritusajon toisarvoiseksi kontemploivaan matkailuun nähden, on se silti kiinnostavaa ja varmasti omalla tavallaan luonnetta kehittävää. Kenties tänä uutena vuonna kokeilen voimiani 400km tai 600km yhtäjaksoisella ajolla.
Junamatkan jälkeen aamulla menossa kotiin
Haluan myös ilmaista kunnioitukseni ja ihailuni uskollista pyörääni Myyrää kohtaan, jota jälkikäteen ajatellen en kehunut tarpeeksi esseessäni “Myyrä ja kultakauden korkeakulttuuri”. Ainoita teknisiä ongelmia oli natiseva tarakan kiinnitys, joka johtui todennäköisesti ruuvien alla olleista ruostuneista prikoista, jotka pyörän joustaessa seisaaltaan poljettaessa pääsivät nitisemään. Tämä korjaantui kiinnitysruuvien uudelleenasentamisella. Tämän lisäksi hätäisesti ennen lähtöä asennetulla etuvaihtajalla oli taipumus hitaasti löystyä kohti pikkuratasta kitkavivun “vuotaessa” vaijeria. Muuten kaikki toimi moitteettomasti ja kyyti oli mukavaa ja joutuisaa. Myyrän nykystandardeihin verrattu pehmeys on minulle kevyenä ja herkkänä polkijana vertaansa vailla mukavuudessa. Myyrä ei valittanut missään olosuhteissa, keskeneräisiltä tietyömailta tunturipoluille ja nopeille asvalttisuorille palveli se minua loistavasti. Seuraavalle retkelle ainoa parannus olisi hiotumpi laukkukokonaisuus, varsinkin yksin matkatessa ja kylmiin oloihin varautuneena ei tilaa varusteille ollut aivan riittävästi. Etutarakasta roikottamani kuivasäkit ratkaisivat ongelman mutta ovat mielestäni epäesteettiset ainakin muuten teräksestä, alumiinista, nahasta ja puuvillasta koostuvassa kokonaisuudessa. Tavaroiden niistä kaivaminen ei myöskään ole yhtä helppoa kuin läpällisistä sivulaukuista, ja ovat ne varmasti myös herkkiä kulumaan puhki pidemmän päälle. Lähtiessäni olin hieman huolestunut jo melko paljon ajetusta takarenkaastani, mutta tieteen nimissä halusin koetella sen rajoja hajoamisen uhallakin. Olisinhan aina voinut vaikka pyytää uutta rengasta postitettavaksi TöPystä jos sitä ei muuten löytyisi. Kyseinen Panaracer Gravelking Slick 48-584 kuitenkin kesti tämänkin matkan aivan hyvin, ja arvioin sillä ajetun yhteensä n. 7000 kilometriä joka on mielestäni hyvin kohtuullinen määrä kevytrakenteiselle renkaalle jota ei ole ollenkaan säästelty sorateillä, poluilla ja kaupungin kaduilla. Nelivaihteinen Cyclo-vaihtajani toimi täysin luotettavasti ja epäröimättä ja olen nykyään erittäin kiintynyt sen omalaatuiseen tuntumaan, joka palkitsee hellän mutta päättäväisen käyttäjän tarkoilla ja varmoilla vaihdoilla.
Muutkaan varusteeni eivät jättäneet sen suurempaa toivomisen varaa. Vaatteeni olivat enimmäkseen jo aiemmin arvonsa osoittaneita. Tuuletusrei’in puhkomani nahkaiset kävelykengät toimivat erinomaisesti sekä polkiessa että seikkailullisemmilla tunkkausosuuksilla. Vahapuuvillaista sadeviittaa en lopulta paljoa tarvinnut, mutta se toimi useamman kerran sateen lähestyessä vakuutuksena siitä ettei tarvinnut turhaan pysähtyä sateensuojaan. Kaksitoiminen risu-/spriikeitinjärjestelmä titaanikattiloiden kera oli hyvä valinta yhdelle henkilölle. Tilanteen ja kiiren mukaan saatoin valita käytinkö maastosta löytyvää biopolttoainetta vaiko pientä Marinol-varastoani. Pieni Sawyer mini -vesifiltteri oli myös toimiva ja pärjäsin hyvin yhdellä litran ja yhdellä 0,6l pullolla. Laitoin yleensä filtterin yön tai pidemmän tauon ajaksi roikkumaan ja tiputtamaan puhdistettua vettä pulloon tai kattilaan. Choroi-huilu ei ollut kovalla käytöllä, koska alkeellisesta soittotaidostani johtuen ei tuottamani musiikki ole aina täysin miellyttävää. Muutamana kertana toimi se kuitenkin sopivana instrumenttina liian maalliseksi ajautuneen tunnelman vaihtamiseen. Kamerani toimi periaatteessa aivan oikein, mutta ISO-asetukseni unohtui liian suurelle joten kuvat ovat hieman epäselviä. Suurehkosta tarpista ja hyttysverkosta koostunut majoitteeni toimi hyvin ainakin kun olin pystyttänyt sen kunnolla ja tuulen ollessa kohtuullinen. Täysin pomminvarma valinta se ei tietystikään ole, ja soveltuisi paremmin hellesäälle tai sitten hyttyskauden ulkopuolella lämpimän makuupussin kanssa käytettäväksi. Se kuitenkin toimi aiotulla tavalla varamajoitteena nukkuessani suurimman osan öistä jonkinlaisissa pysyvämmissä suojissa.
Ruokahuoltoni oli enimmäkseen hyvin onnistunutta, enkä kärsinyt nälästä tai ruoansulatusongelmista. Söin paljon sekaleipää vegaanisen fetajuuston ja kurkkujen kera ja ruisleipää vegaanisen kermajuuston kanssa. Retkikeittimellä valmistin m.m. pastaa, nuudeleita, keittoja ja höyrytettyä parsakaalia. Nuotiolla paistoin vegenakkeja ja tofua. Aamiaiseksi söin yleensä yön yli lioettua kaurapuuroa jossa oli aprikooseja ja saksanpähkinöitä seassa. Välipaloina tauoilla söin paljon päärynöitä, pähkinöitä, suklaata ja soijajugurttia. Ajaessa söin lisäenergiaksi suklaakeksejä, lakritsia, kuivahedelmiä, suolapähkinöitä jne. Ravintoloissa söin vain muutaman kerran matkan aikana.
Tämä yksin toteutettu retki oli siis opettavainen kokemus ja aion vastaisuudessakin lähteä samanlaisille retkille. Se kuitenkin myös muistutti eduista joita on ystävien kanssa matkatessa, ulkomaiden erityisemmistä kohteista ja maastopyöräilyllisemmistä reiteistä ja niiden tarjoamista luontoelämyksistä. Kunhan helmikuinen vesisade lakkaa, koitamme suunnata pyöräretkiltä tutulla porukalla hiihtoretkelle yöpymisvarusteiden kanssa ensimmäistä kertaa! Ja vielä kevätkin koittaa ja pyöräretket!
GPX-jälki, ei aivan täydellisen oikea lopulliseen reittiin nähden
Kokonaismatka n. 1800km, melko tasan 14 päivää matkassa, keskiarvo siis 128km/päivä. Lyhin ajopäivä 60km, pisin päivä 180km
Suurpiirteinen varustelistaus:
vaatteet:
Nahkaiset kävelykengät
Kahdet pitkät merinovillakalsarit
Yhdet merinovilla-alushousut
Lyhyet shortsit
Rovaniemeltä ostetut pitkät tuulihousut
Kolme paria eripaksuisia villasukkia
Lyhythihainen villa-aluspaita
Pitkähihainen villa-aluspaita
Paksumpi pitkähihainen villapaita
Kietaisuhame joka toimii myös pyyhkeenä
Puuvilla/polyesteri ulkoilutakki
Villainen putkihuivi
puuvillainen huivi
Silkkihuivi, Alexander McQueen
Pyöräilylippis
Sormettomat pyöräilyhanskat
Nahkaiset työhanskat
Keltaiset suojalasit
Carradice vahapuuvillainen sadeviitta
Kypärä
Yöpymisvarusteet:
Suurikokoinen tarppi, olisiko 4x3metriä
Vaahtomuovinen makuualusta, Nemo-merkkinen
Untuvamakuupussi, Rab, n. 800grammaa
Hyttysverkko, yhden hengen
Silkkimakuupussi
Rovaniemeltä ostettu palanen “ulkoilukangasta” maavaatteena
Keittiö
Savotta Happy Stove-risukeitin
Trangia-poltin
900 ja 600 millilitraiset titaanikattilat
3dl spriipullo
0,5l muovirasia, toimi lautasena, tofun yms säilömiseen, puuron yön yli liottamiseen jne
Lusikka
Puukko
Ei erillistä kahvinkeitintä, Crema e Gusto keitetty “pannukahvina”
muuta
Pieni yhdistelmälukko
Vesifiltteri, sawyer mini
Varasisäkumi
Runkopumppu
Paperikarttoja
Työkaluja, vain tavallisimmat
Ompelusetti
Kampa, ostettu puolimatkassa
Jotain hygienia- ja ensiaputarvikkeita
Puinen pentatoninen choroi-huilu
Fanny Hill -kirja
Kamera Panasonic Lumix dmc-G3
Laukkuina Gilles Berthoud GB28, Carradice Super C ja itse tehty pieni runkolaukku, kaksi muovista kuivasäkkiä.