Pyöräilyn kantokassiteoria


Jos jokin asia on minulle pyöräilyssä tärkeä, on se pyörän kyky olla mukana Elämässä, eli jokapäiväisissä toimissani sekä irtiotoissa, kuten kauemmaksi suuntautuvilla retkillä. Elämässä tarvitaan tietysti monenlaisia asioita, esineitä, tarpeita. Tätä kautta tärkeimmäksi pyöräni ominaisuudeksi liikkumisen lisäksi tuleekin sen kantokyky. Olen toki turhankin riippuvainen esineistä ja eväistä, ja vähemmällä voisi aina selvitä, jos suostuisi kestämään enemmän kylmää ja nälkää, jotka haluaisin nähdä luonnetta kehittävinä asioina ja toivoisin olevani niitä kohtaan välinpitämättömämpi. Nykyisessä viluisessa ja nälkäisessä olomuodossani kuitenkin koen parhaaksi kantaa mukanani lisävaatekerroksia sekä jonkinlaisia eväitä. Myös tavallisimpiin pyöränkorjaustoimenpiteisiin koen tarpeelliseksi varautua käytännössä aina kun lähden oman kaupunginosani ulkopuolelle. Myönnän tarvitsevani auttamattomasti näitä apuvälineitä selviytyäkseni elämästä.


Tämän tarpeen ajamana olen oppinut ja kehittänyt monia erilaisia tapoja kantaa pyörässäni tarvitsemiani tavaroita. Ensisijaisena apuna ovat erilaiset laukut ja kassit joita voi kiinnittää esimerkiksi pyörän satulaan, ohjaustankoon, runkoon tai erillisiin tarakoihin. Laukkuihin mahtuu usein jokapäiväisten välttämättömyyksien kuten varavaatteiden, työkalujen ja eväiden lisäksi kirja tai useampi, ruokailuvälineet, tulentekotarpeet, lahja juhliin vietäväksi, kirpputoriostokset, työvälineet, likaiset tai puhtaat pyykit ja niin edelleen. Vielä niiden ollessa edelläkuvatuista tavaroista jo melko täysiä, voi niihin usein tunkemalla tunkea vielä pienet ruokaostoksetkin kotimatkalla. (Ei tosin tule aliarvioida vanhaa kunnon tangosta tai kädestä roikotettavaa kangas- tai muovikassia kaupasta kotiin ajaessa suuremman ruokalastin saamiseksi.) Tarakoiden eli tavaratelineiden päälle on taasen mahdollista kiinnittää mitä moninaisempia asioita, kunhan löytyy sopivia remmejä tai köysiä, hieman kekseliäisyyttä sekä uskoa onnistumiseen. Näin mukaansa saa roskalavoilta löydetyt huonekalut, perunasäkit, pyöräprojektien osat, polttopuut tai pienemmät kodinkoneet. Jonkinlaisen korin, muovi- tai pahvilaatikon tarakkaan kiinnittämällä voi mukaan ottaa myös hankalammat ja herkemmät asiat ja oliot kuten ruukkukasvit tai lemmikkieläimet.


Toki voi myös pyöräillä tavarat selässään tai olallaan, mikä tavallaan ajaa saman asian kuin pyörään kiinnitetty laukku. Selässä kantaminen kuitenkin aiheuttaa herkästi hartiavaivoja, lisää satulan ja takapuolen välistä painetta ja tietysti hiostaa selkää. Joissain tapauksissa repun kanssa pyöräily on toki käytännöllistä, esimerkiksi matkan ollessa hyvin lyhyt. Luulen kuitenkin että käytännöllisyyden sijaan tämän taustalla on usein vain tyyli, halu sulauttaa pyöränsä kilpapyöräilyn muodostamaan vauhdin estetiikkaan. Tyylin korostamisessa ei tietenkään sinänsä ole mitään vikaa, mutta kysymys onkin mitä tyyli viestii? Onko sen sanoma positiivinen? Miksi tavaroiden kiinnittäminen pyörään laskisi sen viehätystä? Tekeekö se siitä liian elämänmakuisen, liian epäfantastisen? Reppua pyöräillessään kantavat ovat useimmiten nuoria, jotka haluavat korostaa nuoruuttaan, eivätkä myöskään kärsi vanhuuden tuomista rasituksista. Vain harva vanhempi ihminen vaivautuu kantamaan tavaroitaan selässään pyöräillessään. Ainakin omalla kohdallani vasta vapauduttuani repusta ja annettuani tavarat pyörän, tuon väsymättömän mekaanisen juhdan, kannettavaksi aloin ymmärtää asioiden tärkeysjärjestyksen. Tunnen oloni nyt kevyemmäksi ja rennommaksi, ja satulan aiheuttamat hiertymät ovat lähes täydellisesti loppuneet.


Mutta miksi laukut, korit ja tarakat näyttäytyvät joillekin rumina ja jopa noloina? Mielessäni asia liittyy läheisesti siihen miten monet, useimmiten miehet, eivät kävellessään kanna minkäänlaista laukkua. Kantoväline kenties näyttäytyy heikkouden osoituksena, apuvälineiden tarpeena. Tai ehkä se rajoittaa vaikkapa kuvitteellisessa taistelutilanteessa, johon oman elämänsä sankari kenties alitajuisesti kokee tarpeen olla valmiina? Toki se on vain yksinkertaisesti raskasta kantaa mitään mukanaan, ja kaiken tarvittavanhan voi aina ostaa rahalla. Tai sitten voi järjestää elämänsä siten että et ikinä tarvitse mitään ylimääräistä koska et poistu koskaan mukavuusalueeltasi, ainakaan muutamaa tuntia pidemmäksi aikaa. Nähdäkseni myös Auto on usein erittäin tärkeä "kevyen ja valmiin" imagon ylläpidossa. Autoon voit kätevästi piilottaa tarvisemasi apuvälineet, ja sen ollessa parkissa aina lähelläsi ei sinun tarvitse vaivautua kantamaan tavaroita mukanasi. Voisin jatkaa pidemmällekin vastaavanlaisten elämän aivan normaalien piirteiden kuten eväiden valmistelun ja syönnin julkista välttelyä koskevaa pohdintaa, mutta jätän sen toistaiseksi.

Myös pyörän ja pyöräilijän kuva on kulttuurissamme liian usein epätodellisuuteen asti voimakas ja herooinen, maiseman läpi kiitävä kiiltävä ohjus. Ohjus ei tarvitse lämpimiä vaatteita tai eväsvoileipiä. Sankarilliset ominaisuudet vauhti, voima ja taito nähdään usein olennaisimpina pyöräilijän ominaisuuksina, tavallinen elämä ja siihen liittyvät vaatimukset voidaan täten unohtaa. Mutta sankarit ratkaisevat ihmisten ongelmia ja auttavat yhteisöään vain tietyntyyppisessä fiktiossa. Vain tuossa rajatussa fantasiassa, ei koskaan todellisuudessa, ovat pyörät ja sankarit ilman kantokasseja tarpeellisia.


Tosielämässä auttajia, ratkojia ja ihan vaan asioiden hoitajia ovat yleensä täysin muut henkilöt. Monissa paikoin maailmaa joissa polttomoottorin fantastinen apuvoima on harvinaista ylellisyyttä, polkupyörä ja sen kantokyky ovat usein koko yhteisön toiminnalle elintärkeitä. Ja jos Suomessakin katsotaan kadulla tavallisia polkupyöriä, niissä lähes jokaisessa on etukori ja takatarakka. Nämä pyörän tarvikkeet mahdollistavat Elämän, vaikka ne eivät olisikaan tarpeellisia kilpaurheilun sankarillisiin ja mahtaviin suorituksiin. Elämä ja siitä huolehtiminen, esimerkiksi eväitä kantamalla, ovat maailmassa tärkeimpiä, sankaruus taas ei useinkaan ole tarpeellista. Tai vähintäänkin sen voisi hyvin korvata yhteistoiminnalla, mutta toisinpäin emme voi tehdä.


Kantaminen on luonteeltaan vaatimatonta ja usein myös yhteisöllistä, eli työtä yhteisön eteen. Harrastaminen, eli vaikkapa pyöräily ilman kantokassia vain pyöräilyn vuoksi voi olla yksilölle hyödyllistä, mutta tulee miettiä missä kohdin se muuttuu haitalliseksi individualismiksi. Liian usein sen motivaattorina toimii sankarilliset tarinat ja niihin liitetyt mielikuvat fyysisestä voimakkuudesta. Nämä tarinat harvemmin ovat myöskään realistisia, tai pikemminkin ne ovat todellisuudesta irroitettuja fragmentteja: hämärän peittoon jää kuka laittaa ja tarjoilee ruuan kilpailijalle, kuka korjaa hänen pyöränsä, kuka hoitaa hänen liiasta rasituksesta rikkoutunutta kehoaan?


Voiko tällaisella nykyajan tyypillisimmällä sankaruudella eli (kilpa)urheilulla olla mitään perusteluja? Hyödyttääkö se oikeastaan ketään? Onko sitä mahdollista toteuttaa vahvistamatta vääristeltyä ideaalia terveestä, nuoresta, "täydellisestä" kehosta, etenkin kun kilpaurheilu yleensä johtaa kehon ennenaikaiseen väsymiseen, kulumiseen ja rikkoutumiseen? Onko ylipäätään yksiulotteisen ja täten keinotekoisen paremmuusjärjestyksen selvittäminen ikinä terveellistä? En ole ollenkaan kehonsa vahvistamista ja liikuntaa vastaan, päinvastoin. Näen esimerkiksi suurten välimatkojen pyöräilyn ja niiden aiheuttamien haasteiden olevan hyvin hyödyllisiä. Tottakai meidän tulisi pyrkiä pitämään huolta kehostamme ja vahvistamaan sitä kaikin mahdollisin tavoin. Mutta siihen ei tarvita liian helposti epäterveeksi lipsahtavaa äärirajoille ajettua kilpailua. Siihen tarvitaan päättäväisyyttä, kärsivällisyyttä ja itsekuria, mutta todelliseen terveyteen tarvitaan myös pehmeyttä, lepoa ja rajojensa ymmärtämistä, jotka ominaisuuksina usein ovat haitallisia kilpailuissa menestymiselle.


Käytännön sovellutustensa eli ihmisen elämän helpottamisen lisäksi kassin tai kantolaitteen kiinnittäminen pyörään viestii suoraan kilpailukulttuuria vastaan. Se on myöntymistä elämän tosiasioihin, niiden vilpitöntä hyväksymistä ja imagon ylläpitämisen hylkäämistä. Pyörän ei tarvitse olla raskas ja hidas ja lastattu turhilla tavaroilla, sitä tuskin kukaan itselleen toivoo. Mutta mielestäni sen tulee olla realistinen, tarkoittaen yhteyttä Elämään ja elämiseen. Pyörä jossa on laukku ja tarakka on aina valmis auttamaan.


—Aki Viren





Tämän tekstin insipiraatioina toimivat pääasiasssa Ursula Le Guinin essee The Carrier Bag Theory of Fiction (linkki) (suomeksi Fiktion kantokassiteoria) sekä Cyclista Zinen (linkki) jostakin tekstistä (jota en nyt onnistunut löytämään) mieleeni syvästi painunut lausahdus "Racing is a Cop" eli suomennettuna Kilpailu on kyttä. Kilpaurheilu, kuten myös poliisilaitos voi tuntua kaoottisessa nykymaailmassamme vielä jotenkuten tarkoituksenmukaiselta. Ihannemaailmassa johon meidän tulee pyrkiä ja jota meidän tulee rakentaa ei näille instituutioille kuitenkaan liene mitään tarvetta.


111 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki