Suomen läpileikkaus 2022 - OSA II

Joulukuun sään oltua viikon verran kaunis, kylmä ja luminen, on se nyt taas muuttunut kenties pahimmaksi mitä Etelä-Suomella on tarjota. Harmaantuneet lumipenkat ja jäätävä vesisade kehottavat taas ulkoilun sijaan kirjoittamiseen joten muistelmat pyöräretkeltäni saavat jatkoa. Viime osan koettelemukset ovat takanapäin ja viehättynyt retkitunnelma alkaa syttyä mielialan kuivuttua synkeän kosteista tunnelmista. Alunperin tarinan piti tulla valmiiksi kahdessa osassa, mutta ilmeisesti olen löytämässä sisäisen romaanikirjailijani ja tämä onkin keskimmäinen osa kolmesta.

Viimeisin majapaikkani,Löytöjärvi päivätupineen, oli suurehkon mäen - tai suomalaisittain vuoren - päällä, joten poistuminen tapahtui jyrkähköä alamäkipolkua pitkin osittain laskettelurinteen kautta. Myyrän alamäkiominaisuudet ovat korkeintaan välttävää tasoa, mutta muutaman minuutin iloisen ryskytyksen jälkeen kuoppainen ja töyssyinen polku vei minut luontokeskuksen pihaan, josta lähdin roskista eroon päästyäni suoraan jatkamaan matkaa. Heivasin uunoturhapuro-tyylisen verkkoaluspaitani, koska sen tekniset ominaisuudet eivät lopulta toimineet hirmu hyvin pitkän päälle: hien muuttaessa sen ikävän tuntuiseksi, ja oli se alkanut myös repeillä paikoin. Uskoisin sellaisen toimivan parhaiten erittäin kuumalla mutta lyhyemmällä retkellä jolla paidan pesuntarvetta ei ehdi esiintyä.

Nyt rauhallinen maantie kuljetti minua kevyesti eteenpäin harmaassa mutta lämpimässä säässä. Melko pian huomioni kiinnitti jokin esine tien laidassa. Joku epäonninen roadie oli tiputtanut Oakley-aurinkolasinsa tienposkeen! Hetkeäkään epäröimättä noudatin vanhaa sananlaskua "löytäjä saa pitää". Paikka oli hyvin kaukana lähimmästä asutuksesta, joten todennäköisyys omistajan osumiseen paikalle lasejaan löytämään vaikutti pieneltä. Valkoisin muovikehyksin ja suurin violetein linssein varustetut amerikkalaiset bike bro -lasit ovat minulle tosin yksi noiden ideologisten vihollisteni tunnusmerkki ja jo sinänsä lasit olivat kammottavat. En voinut kuitenkaan olla myhäilemättä arvokkaalle löydökselleni. Voisinhan antaa ne jollekin kaverilleni, jolla ei ole yhtä voimakasta näkemystä aurinkolasityyppien esteettisis-filosofisista viittauksista. Jatkoin siis tyytyväisenä matkaa.

Tie johti lopulta Puolankaan, johon satuin sopivasti lounasaikaan. Kirkon tarkastettuani ja kelvollisen kiinnostavaksi todettuani saavuin Ravintola Esterin pihaan, joka oliviinlehvin koristeltuna mainosti välimerellistä ruokaa. Yleensä olen ruoan ja ravintoloiden suhteen hyvin valikoiva, mutta tavoistani tietoisesti poiketakseni ja aikaa ja päätöksiin kuluvaa henkistä energiaa säästääkseni päätin marssia sisään huolimatta epäilyksistäni paikan väitetyn välimerellisyyden ja yleisesti ottaen laadun suhteen. Kuten arvelin, osoittautui ravintola hyvin tavalliseksi kebab-pizzeriaksi, jossa ei ollut edes oliiviöljyä tarjolla. Valintani oli aina yhtä varma kuin aina tälläisissä paikoissa:Vegetariana ilman juustoa. Otin reilun annoksen myös salaattipöydän b-luokan vihanneksia tuomaan hieman vaihtelua. Kuorrutin sekä salaatin että säilykkeillä päällystetyn pizzani salaatinkastikkeella. Järkeilin näin saavani parhaan syötävyys/maitogramma -suhteen. Toimistotyöläisoletettujen naisten porukan kuuntelu ja television Kummeli-uusinta olivat viihteenäni ruokaillessani.

Pakkasin viimeisen palan pitsaa pyörän kyytiin ja jatkoin kylänraittia eteenpäin. Vierailin lähes kaikissa paikallisissa liikkeissä: poliisiaseman viereisellä kirpputorilla, mummojen pitämässä käsityömyymälässä jossa kovasti yritettiin löytää minulle jotain myytävää, mummojen siinä onnistumatta, K-marketissa sekä rautakaupan sivuhuoneeseen perustetussa minikahviossa.Ostin ruokaa vuorokaudeksi, sillä reittini kulkisi Leväsuon-Kärppäsuon soidensuojelualueen sekä Olvassuon luonnonpuiston läpi ja seuraava kauppa olisi melko kaukana.

Reitti osoittautuikin oikein hauskaksi: pienet ja hiljaiset soratiet kulkivat kauniiden suoalueiden halki. Maisemat olivat kenties toistaiseksi miellyttävimmät koko matkalla. Näillä main ohitin myös poronhoitoalueen alkamisesta ilmoittavan kyltin. Siinäkin mielessä olin nyt hieman enemmän kaukomatkan tunnelmissa! Hetimiten soidensuojelualueelle saavuttuani näinkin ensimmäisen poroni. Komeasarvisen otuksen kohtaaminen tuntui merkittävältä, vaikka toki matkan edetessä porojen kohtaaminen vähän väliä muutttui itsestäänselvyydeksi. Vasta etelästä saapuneelle ne olivat kuitenkin uusi viehätys! Päivä soiden ja porojen lomassa meni rauhallisesti ja ilman sattumuksia. Vastaavaa hiljaista, lähes autotonta kaunista tietä ei Suomessa ole aina helppo löytää. Parhaimmillaan tällaisilla taipaleilla pääsee syventymään pyöräilyn olemukseen lähes keskeytyksettä.

Illan hämärtyessä myös luonnonpuisto loppui ja jouduin palaamaan kestopäällysteelle. Yöpaikaksi olin katsonut laavun erään järven rannalta. Paikalle jo melko väsyneenä saavuttuani kyseinen laavu osoittautui nipuksi ohuita kotapuita, jotka nojasivat rantakoivuun. Kenties paikalla kulkee talvisin hiihto- ja/tai kelkkareitti ja siihen pystytetään kota, mutta nyt yöpyminen suojassa ei tulisi kyseeseen. Ranta oli muutenkin sen verran kostea ja epämääräinen etten halunnut jäädä telttailemaankaan. Piti siis jatkaa matkaa. Valitettavasti ainoa kulkureitti oli iso ja vilkas maantie, jolla ajoi runsaasti isoja rekkoja. Päivän seesteisyys ja mielenrauha olivatkin pian mennyttä kapealla pientareella satasta ajavia rekkoja peläten. Hiljaisen päivän jälkeen autojen jylinä tuntui kenties entistäkin kauheammalta.

Pääsin lopulta perille Pudasjärvelle ja voipuneena suuntasin kierrokselle kaupungille päämääränäni löytää jokin sopiva yöpaikka puistosta tai metsiköstä sekä mahdollisesti jokin illallispaikka. Kellon ollessa yli yhdeksän olivat kaikki paitsi ABC jo tietysti kiinni. Hetken pyörimisen jälkeen totesin erään rantapuistikon soveliaaksi yöpaikaksi. Olin liian väsynyt jatkaakseni ulos kaupungista, ja kaupungin puistossa yöpymisessä on myös hyvät puolensa: aamulla pääsee kahville ja vessaan sisälle eikä tarvitse huolehtia kylmästä tai sateesta. Suuntasin ABC:lle illanviettoon, levähtämään ja odottamaan pimeän laskeutumista. Muutaman teekupillisen, Hesburger-aterian ja hieman haikean kotiinsoiton jälkeen palasin rantapuistikkoon. Pystytin tarpin hoidetulle nurmikolle koivujen väliin, ja kävin joessa iltapesulla. Muutama myöhäinen koiranulkoiluttaja hieman ihmetteli toimintaani, mutta vain hieman. Pärinänuorisolta en Pudasjärvelläkään täysin välttynyt, he ajelivat läheisellä futiskentällä jonkin aikaa mönkijällä ympyrää nukkumaan käydessäni.

Nukuin kuitenkin rauhallisesti ja nousin aikaisin välttääkseni herättämästä liikaa huomiota. Kamppeet pakattuani ajoin taas ABC:lle kahville. Heräilin jonkin aikaa, täydensin kaupassa ruokavarastojani ja söin aamupalaa aurinkoisella torin laidalla lukien myös Fanny Hillin loppuun. Jätin kirjan katokseen odottamaan löytäjäänsä. Oli aika lähteä tien päälle, seuraavana tavoitteena ajaa reilut 50 kilometriä Ranualle lounaalle. Suoraa isoa 78-tietä pitkin matka taittui yllätyksettömästi. Perillä Ranualla tarkastin paikallisia ruokapaikkoja. Pitkälti ainoa vaihtoehto oli hämyisä buffet-ravintola joka tarjoili lähinnä nakkeja ja lihapullia joten tyytymiseni oli jälleen kylmiin eväisiin. Rannalla vilvoittelin varpaitani ja nautin tofuvoileipiä. Kävin Ranuan Halpahallissa etsimässä jotakin, kenties kuormaremmejä kehittääkseni kuivapussinroikutusjärjestelmääni. Matkaan lähtiessäni kaikki tavarat mahtuivat hyvin kolmeen laukkuuni (runko/satula/tanko), mutta eväskokoelmani karttuessa ja tavaroiden yleisen sekasorron lisääntyessä siirsin jossain vaiheessa kuivasäkit satulalaukusta etutarakkaan. Kiinnitys oli improvisoitu ja täten ei heti aivan täydellinen. Lopulta keksin pelkän remmikiinnityksen lisäksi kiinnittää säkit omalla soljellaan tarakan ylätasanteeseen, jolloin ne eivät päässeet valumaan alaspäin. Systeemi toimi aivan kelvollisesti loppuretken ajan.

Takaisin Halpahalliin... Kyseessä oli kenties vaikuttavin sekatavarakauppa jossa olen koskaan vieraillut! Tavaraa oli lattiasta kattoon korkeissa hyllyissä ja valikoima oli kuin Internetissä konsanaan! En kuitenkaan tarvinnut lopulta mitään ja nautin vain tunnelmasta epäkaupallisessa hengessä.

Ruokaostosten jälkeen söin vielä purkillisen soijajugurttia kaupan aurinkoisella edustalla ylävartalorusketustani kehittäen. Yksi matkan tavoitteista oli alunperinkin ollut löhöillä auringossa tasaisesti ruskettuen ainaisen yksipuolisen pyöräilystä aiheutuvan selkärusketuksen sijaan. Suomen myöhäiskesä ei kuitenkaan ollut tavoitteeseeni päästäkseni kovinkaan suopea, ja muutamaa hellepäivää lukuunottamatta retken sää oli enemmänkin viileä ja harmaa, joskin onnekseni sateeton.

Tie Ranualle

Aamun 50 kilometrin jälkeen oli vielä toinen etappi, noin 70 km samaa isoa tietä Rovaniemelle. Tiesin jo etukäteen päivän tulevan olemaan työnmakuinen puristus isoa ja tylsähköä tietä pitkin. Olin kuitenkin tehnyt sopimuksen asiasta itseni kanssa päästäkseni niin sanotusti elämässä eteenpäin eli nopeasti symboliselta arvoltaan tärkeään välikohteeseen: Rovaniemelle. Ajatus Lappiin saapumisesta kiilsi palkintona mieleni horisontissa. Selkeä ja suora reitti oli myös erityisen sovelias ajatteluun. Mitä olisin tuolloin pitkien ajokilometrien aikana miettinyt en kyllä mitenkään nyt muista!

Saavuin Rovaniemelle alkuillasta. Rytmitykseni oli jälleen sellainen, että tulisin yöpymään kaupungin liepeillä. Karttaani merkityllä lähiölaavulla oli yöpyminen kielletty, joten menin rauhassa miettimään ratkaisuani paikalliseen intialaiseen ravintolaan. Tämä ilmeisesti turisteille suunnattu ravintola oli ainoita auki olevia paikkoja kello kahdeksan jälkeen. Kuinka kymmenen aikaan illallistamiseen tottuneet keskieurooppalaiset järkyttyisivätkään tällaisesta! Paikka oli kuitenkin nuhjuisuudessaan minulle mieleen ja ainoana asiakkaana sain rauhassa nauttia rasvaista ja hieman säilykkeen makuista tulista curryani, viihdykkeenäni työntekijöiden kuuntelema chutney eli intialaiset soca/dancehall -hitit. Tämä genre on hyvin hauska, ja suuresti arvostamani jamaikalaisen dancehall-musiikin läpilyönti Intiassa lämmittää sydäntäni erityisellä tavalla. Olen ollut jo pitkään aikeissa tutustua tarkemmin chutney socaan ja intialaiseen dancehalliin internetin välityksellä, mutta unohdan näköjään helposti asian olemassaolon, Suomessa kun ilmiölle altistuu hyvin harvoin.

Koska illallisen syötyäni oli vielä melko aikaista, pyörin hetken aikaa keskustassa tihkusateessa jotakin baaria etsiskellen. Miltei päädyin jo johonkin tavanomaiseen kansankuppilaan valmiina sopeuttamaan outouteni ja vieraantuneisuuteni paikalliseen keski-ikäiseen baariväestöön, kunnes päädyin hieman sattumalta Musta Kissa -nimisen baarin edustalle. Paikka oli vasta avannut tältä illalta, mutta oli jo lähes täynnä nuorta ja ei-liian-sliipatulla tavalla tyylikästä väkeä, aivan kuten olisin tullut Helsingin Kalliossa sijaitsevaan samannnimiseen baariin! Tuo paikan kalliolainen vastine oli nuoruuteni kaupnugillalorvailukautenani vakiopaikkojani nauttia teetä, sivistyneitä alkoholijuomia sekä eurooppalaistyylisiä käsinkäärittyjä savukkeita.

Tilasin pienen oluen ja istuin ikkunalliseen nurkkaan miettimään seuraavaa siirtoani ja tarkkailemaan ihmisiä baarissa. Alustavaksi suunnitelmaksi oli muotoutunut vasta lanseeratun Arctic By Cycle -reitin ehdotusten pohjalta pyöräillä sorareittiä Rovaniemeltä luoteeseen. Aloittaisin seuraavan päivän aamuna, nyt täytyi vain kuluttaa hieman aikaa taas odotellen pimeän laskeutumista jotta yöpyminen jossain läheisessä metsikössä tai puistossa kävisi huolettomammin. Luin ylioppilaslehteä ja siemailin taas varastoon sivistyksen tunnelmaa ennen poistumistani useaksi päiväksi Lapin haja-asutusalueille.

Väki baarissa oli tosiaankin kuin Kalliossa! Söpö vihreähiukseinen, runsaita lävistyskoruja kantava tyyppi jutteli skede-henkisten kavereidensa kanssa, joku heistä selitti täysjoustomaastopyörästään jotain, iskareiden yksityiskohtia varmaankin, kuten on niissä piireissä tapana. Hörpin kaljaani ja mietin kohtaloani: taas telttailemassa kaupungin laidalla. Siinä on jotain outoa ja outsider-henkistä telttailla kaupungissa. Yleensä kun sitä harrastetaan "luonnossa" eli siis ainakin ns. tavallisten ihmisten tapauksessa yleensä kansallispuistoissa osoitetuilla leiritymispaikoilla sääntöjen mukaisesti. Riippuu itseasiassa ymmärtääkseni aina kunkin kaupungin järjestyssäännöistä onko telttailu sallittua sen alueella. Monissa paikoin, kuten Helsingissä, julkisella paikalla eli esimerkiksi puistossa telttailu on sallittu yhden yön ajan samassa paikassa. Eipä ole kyllä ikinä tullut mieleeni tarkistaa asiaa mistään ennen leiriytymistäni erinäisissä kylissä ja kaupungeissa. Kaupunkitilan valtaaminen piilossa tai avoimesti telttaillen on jännittävää ja kenties myös hyödyllinen taito, vaikkakin se on toki itselleni pelkkää larppausta.

No niin, eli outsider noir -fiilis oli oluen ja näiden pohdintojen myötä latautunut ja suuntasin ulos tihkusateiseen Rovaniemen kaupunkiin etsimään yösijaa. Kävin vielä tarkistamassa toisen laavun eräässä puistossa, joka vaikuttikin potentiaaliselta yöpaikalta mutta oli jo varatattu nuotiolla tunnelmoivien viikonlopunviettäjien toimesta, joten jatkoin tähystelyä. Päätin suunnata mahtavan Kemijoen toiselle puolelle, ulos keskustasta. Ilta oli myös tarpeeksi lämmin että uiminen ja peseytyminen tuntui houkuttelevalta. Sillan yli pyöräillessäni skannasin ympäristöä, huomioin erään laiturin potentiaalisena uimapaikkana ja pian löysin myös joen lähistöltä sopivan epämääräisen pusikon joka rajautui autoteiden ja metsässä sijaitsevan skeittiparkin väliin. Paikka vaikutti soveliaalta leiriytymiseen joten pystytin sinne tarpin, hyttysverkon, asettelin makuualustan paikalleen, otin vaihtovaatteet ja pyyhkeen mukaani ja tyytyväisenä valmiiseen yösijaani kävelin joelle, suljetun rantaravintolan edustalla sijaitsevalle laiturille pulahtamaan. Vaikka olenkin käynyt Rovaniemellä muutaman kerran, en ole tajunnut että kaupunkia halkoo tosiaan valtaisa joki! Oikeastaan en muista nähneeni Suomessa suurempaa jokea ainakaan näin lähietäisyydeltä. Kuten laiturin viereisessä varoituskyltissä huomautettiin, virtaus oli tosiaan voimakas, mutta peseytyminen onnistui kuitenkin hyvin. Vetäydyin nukkumaan majaani ja yö sujui rauhallisesti leväten.

Leiri pusikossa

Heräsin aikaisin, lähdin kaupungille ja heti erään hostellin aamiaisbuffetin auettua klo seitsemältä pääsin nauttimaan suurta ja valmiiksi katettua aamiaista. Suunnittelin samalla vielä tarkemmin seuraavia päiviä. Olin onnistunut hukkaamaan Pohjois-Suomen paperisen retkeilykarttani jossain välissä, joten koitin hankkia uutta Rovaniemeltä. Kotimaan retkeilybuumi on kuitenkin ollut sen verran kova, että kartat olivat loppuunmyyty kaikkialta. Lisäksi puhelimeni laturi oli lakannut toimimasta, ja sää oli kylmennyt pohjoiseen saavuttuani joten tarvitsi hankkia pitkät housut, joita en ollut pakannut mukaan ollenkaan. Oli siis shoppailtava kierrätysmyymälässä. Tankkasin ruokaa mahaani ja sen jälkeen kaupasta pyörän kyytiin, vierailin Rovaniemen Kontti-kierrätystavaratalossa ja Eurokankaassa, josta palaosastolta ostin maavaatteen majoitteeseeni. Kotoa lähtiessäni en ollut miettinyt majoitettani ihan loppuun asti, ja olin lähtenyt ilman maavaatetta matkaan. Niin kauan kuin majan pystytyshetkellä maa oli kuiva niin maavaatteen puuttuminen ei haitannut. Mutta valmiiksi läpimärkään maahan olisi ollut kurjempi käydä pelkän makuualustan kanssa. Uusi maavaatteeni kenties torjuisi myös yleistä kosteutta ja kylmyyttä, sääennuste lupasi 0-5 asteen yölämpötiloja tästä eteenpäin. Tämän kaiken jälkeen Myyrä oli siis lastattu aivan täyteen ruokaa ja varusteita, ja oli aika aloittaa sorareittejä pitkin kulku luoteeseen.

Vuosien kokemuksella suhtaudun nykyään varauksella sorateiden ihannointiin. Ne ovat usein pölyisiä kuumalla, kuoppaisia sateen jälkeen, täristäviä jos on juuri levitetty uutta isoa soraa ja kulkevat yleensä lähinnä tylsien talousmetsien halki tai tuulisen pellon laitaa pitkin. Näitä pikkuteitä usein tiiviisti sivuavien puiden takia ei sieltä myöskään juuri nää maisemiakaan jos sellaisia sattuisi olemaan. Soratiet ovat siis pahillimmaan vain kurjempi ja hitaampi vaihtoehto päällystetyille teille. Toki parhaimmillaan ne ovat rauhallisia, savipohjaisina mukavasti rullaavia ja kulkevat kauniin luonnon tai idyllisten kylien halki. Arctic By Cycle -reitin kuvissa tiet eivät näyttäneet erityisiltä, mutta niitä kehuttiin "Lapin parhaiksi" tai jotain sinnepäin. Melko nopeasti reitille päästyäni pelkoni kävivät toteen ja monotoninen talousmetsä ympäröi minut tunti toisensa jälkeen. Päivä huipentui vastatuuleen, tihkusateeseen ja uuden perunan kokoisista kivenmurikoista muodostuvaan tiehen jota reunusti hakkuuaukeat. En haluaisi vaikuttaa liian kriittiseltä näitä epäilemättä hyödyllisiä valmiita reittejä kohtaan, joiden suunnitteluun joku on käyttänyt varmasti paljon aikaa. Mutta haluan esittää realistisen näkemyksen Suomen gravel-reiteistä, jotka siis eivät tosiaankaan aina ole erityisen herkullisia, vaan usein tylsiä tai keskinkertaisia.

Sorareiteillä voi olla hienoakin

Yöpaikaksi olin etukäteen valinnut reittiohjeissa mainitun paratiisimaisen Miekojärven rannan. Se mielessäni jaksoin jatkaa hieman epätoivoista kulkuani. Pääsin tien päähän, polun alkuun joka olisi johdattava minut rannalle. Reittikuvauksessa polkua kuvailtiin "enimmäkseen ajettavaksi". Pusikossa pyörän raahaamista vuosia harjoitelleena en pelkää myöskään pientä hike-a-bikea, mutta polku osoittautui kylläkin erittäin pitkälti ajokelvottomaksi. Edes sähköavusteinen fatbike ei olisi päässyt ajamaan sujuvasti kovinkaan paljoa. Loppukesän sateet ja ehkä runsaat kävijämäärät olivat kuluttaneet polkua ja muuttaneet sen kiviseksi ja erittäin mutaiseksi. Tämän lisäksi reitille valmisteilla olleet selvästikin tarpeellisten pitkospuiden rakennusmateriaalit olivat dumpattuina sikin sokin polulle vaikeuttaen kulkua entisestään. Melko pian totesin olevan parasta ottaa kengät pois ja painella paljain varpain läpi kymmenen sentin syvyisten mutalammikoiden pyörää kantaen ja työntäen. Kohtuullisen levon ja tarpeeksi runsaan syömisen ansiosta olin raskaasta päivästä huolimatta reippaana ja porhalsin kovaa vauhtia polkua eteenpäin. Jossain vaiheessa ohitin kaksi saksalaista turistia ja kiristin vauhtia entisestään, jotta pääsisin perillä ensimmäisenä valtaamaan parhaan leiripaikan.

Noin tunnin paljain jaloin tarvottuani saavuin totisestikin paratiisinomaiselle rannalle. Korkea hiekkaharju laskeutui ja muuttui hienoksi rantahiekaksi. Parkkeerasin Myyrän kodan edustalle ja tutustuin lähiseutuun ja fasiliteetteihin. Muutama muu paikalla piipahtanut retkeilijä oli lähdössä juuri pois, ja matkalla kohtaamani saksalaisetkin viipyivät vain hetken. Ilma oli harmaa ja tuulinen joten rannalla ei ollut kovin viihtyisää.

Lähialueet tarkastettuani totesin hienon ja suuren laavun olevan väärin suunnattu senhetkiseen kovaan tuuleen nähden joten päätin yöpyä sisällä keittokodassa jos muita retkeilijöitä ei ilmestyisi paikalle. Asetuin siis taloksi ja laitoin ruokaa kypsymään samalla lepäillen ja Myyrää putsaten. Usein hieman raskaaksi äityvässä pyöräretkeilyssä on hyvänä puolena se, että lämpimässä suojaisessa paikassa makoilu muuttuu mitä parhaimmaksi ajanvietteeksi. Kotona pidemmän päälle makoilu aiheuttaa taasen turhautumista. Rauhallisen puuhastelun ja syömisen jälkeen kasasin sänkyni kotaa reunustavalle penkille ja kävin tyytyväisenä nukkumaan.

Aamu oli taas harmaa, mutta muutama poro oli silti tullut hiekkarannalle loikoilemaan kuin auringonpalvojat konsanaan. Todellisten paikallisten tapaan heti aamusta parhaalla paikalla! Kuljeskelin rannoilla, poimin mustikoita ja valmistin aamiaista. Paikan hienous, eristyneisyys ja runsas mustikkasato antoivat minulle idean "karhupaastosta" vaihtoehtoisena terveydenhoitomuotona. Eli ideana olisi siis leiriytyminen metsään ja ravinnoksi nautitaan kilokaupalla tuoreita marjoja. "Mustikkadetox karhujen tapaan." Tuoteidea on tietysti täysin epäkaupallinen ja kehotankin kaikkia lukijoita kokeilemaan sitä vapaasti! Aamupuuhien ja kylmässä järvessä peseytymisen jälkeen oli taas aika jatkaa. Raahasin Myyrän takaisin samaa polkua ja jatkoin rytkyttävää soratietä ABC-reitin viitoittamana.

Muutamia tunteja noita hieman mitäänsanomattomia sorateitä ajettuani alkoi tie muuttua polun kaltaiseksi ja tyytyväisenä ihmettelin reitin suunnittelijan uskaliaisuutta, hauska polku keskellä mäkistä metsää ei ollut se mitä odotin! Hupi ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä polun yhä pienentyessä ja lopulta muuttuessa lähinnä poroille soveltuvaksi tajusin olevani väärällä reitillä. Kartta-aplikaationi oli piirtänyt vaihtoehtoisen reitin ja olin lähtenyt vahingossa sitä seuraamaan, mikä selittikin yllättävän seikkailullisuuden. Tavoilleni uskollisena en tietenkään kääntynyt takaisin, joka aina tuntuu luovuttamiselta ja tylsämieliseltä! Kartan mukaan kulkemaani pikkuruista polkua olisi reilu kilometri isommalle tielle. Sää oli muuttunut lämpimäksi ja olin vielä tuoreella energialla liiikkeellä joten jatkoin iloisesti rämpimistä. Alue oli kaunista suopohjaista mättäikköä joten tuli taas ottaa kengät suosiolla pois jalasta ja nautiskella kaikista luonnon jaloille(!) tarjoamista tuntemuksista. Lätäköissä kahlailu, mudassa tallustelu ja ajoittaiset terävät pistokset stimuloivat järjestelmääni erittäin positiivisella tavalla. Hetken aikaa olin yksi poroista, vailla huolia ihmisten maailmasta. Mielessäni kyllä kävi tilanteessa orastava vaara: olin yksin pelkän puhelimen kartan varassa jossakin metsikössä, lähimmälle tielle oli jonin verran matkaa ja lähimpään asutukseen reilusti enemmän. Jos kaatuisin tai satuttaisin itseni ja samassa puhelin lentäisi lammikkoon muuttuisi tilanne hetkessä vakavammaksi! Tämäntapainen huolehtiminen ei kuitenkaan ole itselleni luonteenomaista joten enimmäkseen riemuitsin kauniista säästä ja taivaallisesta rauhastani sivilisaation saavuttamattomissa. Noin tunnin iloisen ähräämisen jälkeen pääsin ulos metsiköstä pienelle hiekkatielle. Pesin jalkani ojassa ja laitoin ne takaisin kenkiin.

Seikkailureitillä tunnelma korkealla

Jatkoin matkaa kohti Pelloa. Lyhyt etappi osoittautui melko haastavaksi äärimmäisen vastatuulen vuoksi. Pyöräily muuttui siis jälleen taisteluksi, mutta ennen pitkää pääsin perille. Kauniista sijainnistaan joen varressa huolimatta Pello osoittautui hyvin epäinspiroivaksi kyläksi. Se muistutti lähinnä pitkulaista suurta huoltoasemaa jonka läpi kulkee vilkas maantie. Tylsät ja halvat rakennukset, kauppa, pizzeria ja muutama huoltoasema muodostivat "keskustan". Ostin kaupasta evästä ja nautin niitä joenvarressa portailla istuen. Kävin vielä huoltsikalla kahvilla ja luin paikallislehteä. Muut asiakkaat olivat tavanomaisia yrmeitä keski-ikäisiä autoilijoita.

Matkaan lähdettyäni koitti pian tilaisuus käydä Ruotsin puolella, jonka toki teinkin. Luonnollisesti heti rajan toisella puolella oli suuri nuuskakauppa, johon jätin kuitenkin menemättä harvinaisen mahdollisuuden houkutuksesta huolimatta. Olen kylläkin matkaillessani aina kiinnostunut kaikenlaisista paikallisista erikoisuuksista kuten yksinkertaisista nautintoaineista. Nuuska oli minulle Pohjois-Suomessa kenties samanlaisessa asemassa kuin kolapähkinä Gambiassa tai minttutee Marokossa. Lopulta päädyin kuitenkin siihen että nuuskan aiheuttaisi todennäköisesti enemmän pahoinvointia kuin paikallisherkun maistelun tuottamaa nautintoa.

Jatkoin siis eteenpäin tietä numero 9381 kohti pohjoista. Matkan alusta saakka olin haaveillut ajavani jonain päivinä läpi yön, tai ainakin yrittäväni sitä. Tämä päivä tuntui alustavasti siihen soveliaalta, aiemmin en ollut löytänyt motivaatiota siihen. Yön halki ajamiseen liittyy paljon romanttisia ajatuksia kuunvalosta ja hiljaisuudesta ja eläinten liikuskelusta. Toistaiseksi en ole koskaan tehnyt kunnollista pitkää yöpyöräilyä. Alkuillasta olin kuitenkin taas jo väsyneenä ja suuntasin reittiohjeissa suositellulle Naamisuvannon laavulle. Paikalle päästyäni huomasin seinässä ohjesäännöt, joiden mukaan yöpyminen laavulla oli kielletty. Ilmeisesti reitin suunnittelija ei siis ollut käynyt paikan päällä. Turhan oloisista säännöistä ja laeista lähtökohtaisesti välittämättömänä en olisi antanut kiellon haitata, mutta paikalla oli runsain määrin isoja autoja joiden omistajat olivat joella kalastamassa. En halunnut ollenkaan ruveta neuvottelemaan autoilija-kalastaja-ukko-oletettujen kanssa joten häivyin paikalta.

Lähistöllä olisi ollut näillä main harvinainen nähtävyys eli taidenäyttely. Oranki-nimisessä paikassa ilmeisesti järjestetään jotain TSI-henkistä ympäristötaidenäyttelyä. En kuitenkaan ollut oikealla tuulella ja nettisivujen perusteella Orangissakin vaikutti olevan kyse keski-ikäisten miesten puuhastelusta, johon suhtaudun hyvin ennakkoluuloisesti. Illan hämärtyessä löysin toisen, melko ränsistyneen ja hylätyn oloisen laavun joenvarsipusikosta. Paikan röllimäinen estetiikka vetosi minuun tietysti heti ja päätinkin sytyttää nuotion kosteista ja homeisista polttopuista ja maasta keräämistäni koivurisuista. Laavulla loikoiltuani ja syötyäni paikan sekavuus ja synkkyys saivat minut kuitenkin epäilemään yön viettoa. Innostuin taas yöpyöräilyn ajatuksesta ja pakkasin kamppeeni ja lähdin jatkamaan, vaikka aurinko oli lähes laskeutunut kellon olessa kymmenen tienoilla. Lämpimän keiton vetreyttämänä jatkoin kuitenkin hyvillä mielin kylmenevää yötä kohti.

Illalllinen Swamp punk -henkisellä laavulla

Suora, tasainen asvaltoitu tie sopii hyvin pimeässä pyöräilyyn, ei tarvitse huolehtia raskaista mäistä tai eksymisestä. Auringonlasku tuntui kestävän loputtomiin, tunnista ja kilometristä toiseen sen heikko kajo erottui horisontissa tien myötäillessä Tornionjokea. Noustuani erään mäen päälle aistin veden kuohunnan tien vasemmalla puolella, ja tiehen tehdystä levennyksestä päättelin mäen päällä sijaitsevan jonkinlaisen näköalapaikan. Tornionjoen kääntyessä kohti Ruotsia se rikkoutuu suurena koskena, vai saapuuko se sieltäpäin tännepäin, en ole enää aivan varma. Kuitenkin valtaisat kuohuvat vesimassat keskiyöllä tuon mäen laelta todistettuina olivat erittäin vaikuttava näky! Yön outous tosiaankin herkistää aisteja tavalliseen verrattuna. Olin kuitenkin tunnelmasta huolimatta väsynyt ja hieman kylmissäni, ja suunnitelmanani oli aamulla hankkia lisää ruokatarpeita Kolarista, joten en halunnut ohittaa sitä yön aikana. Oli siis pian leiriydyttävä yöksi. Järkeviä leiripaikkoja ei tullut vastaan joten päätin mennä erään mökin saunan terassille nukkumaan. Mökkien pihoissa nukkuminen on myös asia jota olen usein pyöräretkillä miettinyt ja päätinkin nyt kokeilla miltä se tuntuu. Jotkut mökinomistajat varmasti raivostuisivat ajatuksesta että joku resuinen pyöräturisti on nukkunut heidän yksityisalueellaan heidän poissaollessaan! Itse olen saanut kommunistisemman kasvatuksen enkä näe ongelmaa siinä että ihmiset hyödyntävät kauniilla rannalla sijaitsevaa mökin tasaista nurmikkoa tai terassia. Jos olisin mökinomistaja jättäisin varmaankin saunan ovenkin lukitsematta vierailijoita varten.

Lämpötila oli nollan paikkeilla kun asetuin makuupussiini lautapohjaiselle terassille. Olin ripustanut pelkän hyttysverkon kasvojeni suojaksi ja kävin nukkumaan. Heräsin asettamaani kelloon aikaisin aamulla nukuttuani noin neljä-viisi tuntia. Pakkasin tavarani ja jatkoin samantien matkaa. Pyöräilin väsyneenä ja kohmeisena kohti Kolaria jossa toivoin pääseväni aamukahville jonnekin. Kyseessä ei vaikuttanut kuitenkaan olevan kovin eläväinen kylä, eikä aukiolevaa kahviota löytynyt. Saapuessani S-Marketin pihaan olivat lämpimästi pukeutuneet thaimaalaiset marjanpoimijat jo odottelemassa kyytiään päivän työhön.

Odotin muutaman minuutin kaupan aukeamista ja innokkaalta vaikuttava, ilmeisesti jonkinlaisessa esihenkilöasemassa oleva tyyppi tervehti minua iloisesti huomatessaan olevani pyöräretkellä. Juuri sopivasti hän asetti tarjolle kahvia ja keksejä vapaaehtoista lahjoitusta vastaan, joista nautin suuresti kaupan edustan penkillä. Söin vielä leipää, jugurttia ja saksanpähkinöitä ja hyödynsin paikan vesivessaa erinäisiin tarpeisiini. Penkillä nautitun aamupalan ja toisen kahvikupillisen jälkeen olin valmis tien päälle. Kuljin tietä nro 940, ja loppupään maansiirtobisnekseen liittyvää rekkaliikennettä lukuunottamatta pyöräily sujui rennosti. Pysähdyin aurinkoisella hetkellä veneenlaskupaikalle peseytymään, koska edellisestä pulahduksesta oli jo aikaa. Pyöräretkillä tavallisimpia ongelmia ovat erilaiset nivusten hiertymät, joilta en tälläkään kertaa täysin välttynyt. Säännöllinen peseytyminen ja pihkavoiteen käyttö kuitenkin pitivät ongelman aisoissa ja lopulta vaiva parani kokonaan vaikka pyöräilypäivät vain pitenivät loppua kohden. Pulahdin siis jääkylmään veteen, tuuletin sukkiani ja kenkiäni ja kampasin hiukseni ja niin edelleen ennen saapumistani Äkäslompoloon ja Ylläksen lomakylään.

En ole koskaan lapsenakaan käynyt laskettelukeskuksessa tai muissa inhottavissa lomakylissä muutamaa tavanomaista 90-luvun etelän lomakohdetta lukuunottamatta, joten Ylläksen turismi ja hirvittävästi raadeltu, viihdekeskukseksi muutettu tunturi olivat minulle hienoinen järkytys! Tavallaan osasin odottaa tällaista, mutta on aina eri asia nähdä kauheudet omin silmin. Oli kuitenkin lounasaika ja aioin käyttää jonkin ravintolan palveluita nälän poistamiseksi. Tovin vaihtoehtoja vertailtuani valitsin luontokeskuksen vähiten epäilyttävänä vaihtoehtona. Jostain syystä valtion kontrolloiman kolonisaation aikaansaama luontokeskus oli vähemmän paha kuin kaupallisten toimijoiden turistiravintolat... Ruokala oli kuitenkin minulle sopivan yksinkertainen lounaslinjastoineen. Ravintolaa valitessani hienostelun määrä on käänteisesti verrannollinen paikan houkuttelevuuteen, pinttyneen likaisten muovituolien katukeittiön ollessa siis parasta ja valkoliinaisten ravintolapöytien ollessa vastenmielisintä. Kasvisruoka oli mitäänsanomatonta juurespaistosta. Tankkasin kuitenkin niin paljon kuin mahdollista ja söinpä epävegaanisen jälkiruoankin. Latasin samalla puhelinta ja kameran akkua ja suunnittelin seuraavia siirtojani.

Halunani oli pyöräillä jonkin tunturin huipulle jos mahdollista, mikä ei moninkaan paikoin ole, koska tuntureille (tavallaan onneksi) menee harvoin tietä tai tarpeeksi hyvää polkua jolla pärjäisi demi-ballon -tyypin renkailla varustetulla pyörälläni. Läheiselle Kukastunturille kuitenkin meni jonkinlainen tie ja helpohko maastopyöräilyreitti, joten otin sen kohteekseni. Aioin vain käydä huipulla ja palata sitten vielä "kaupunkiin", joten jätin enimmät kamppeeni kauppakeskuksen säilytyslokeroon keventääkseni kuormaa. Otin mukaan vain kameran, työkalut ja hieman eväitä. Kulku tunturille kävi melko joutuisasti möykkyiseksi kuluneesta polusta huolimatta. Vastaantulijat olivat liikkeellä jalkaisin, fatbikeillä tai täysjoustomaastopyörillä, ja ainakin pyöriä ymmärtävän oloiset henkilöt hieman ihmettelivät habitustani ja käyräsarvista antiikkipyörääni. Varsinainen loppunousu täytyi edetä työntäen. Upeat maisemat palkitsivat vaivan moninkertaisesti. Yksi haaveistani koko matkaa suunitellessa oli päästä jonnekin vuoristomaiseen ympäristöön ihailemaan minulle niin rakkaita korkeilta paikoilta avautuvia aavoja maisemia. Nousun aiheuttama hiki jäähtyi erittäin nopeasti huipun kovassa tuulessa ja laitoin kaikki aiemmin riisumani vaatteet takaisin päälle. Liikunnan kiihoittamine aisteineni ihailin näkymiä jotka avautuivat joka suuntaan. Kylmän tuulen ja harmaiden pilvien vuoksi täytyi minun kuitenkin lähteä pian takaisin alas. Lasku jyrkkiä tunturipolkuja koetteli Myyrän äärirajoja, mutta kaikki sujui hyvin. Koko reissussa meni muutama tunti, mutta intensiivisen nousun ja jännittävän laskun vuoksi energiaa kului reilusti, joten retken jatkaminen samantien ei ollut parhaan tuntuinen vaihtoehto.

Natural high

Uskaltauduin kauppakeskuksen reunalla sijaitsevaan pizzeriaan. Sainkin herkullisen napolilaistyylisen vegaanisen pizzan jolla täytin varantojani. Voipuneena ja täysimahaisena suuntasin pitkään ylämäkeen joka johdattaisi eteenpäin, pois Ylläkseltä. Yhtäkkiä uupumus ottikin vallan, kehoani alkoi särkeä joka puolelta ja edullista hostellimajoitusta mainostanut ohittamani kyltti alkoi kummitella mielessäni taluttaessani Myyrää ylämäkeen. Päätin haastaa tottumukseni ja koittaa kerrankin nauttia turismin mahdollistamasta levähdyspaikasta ja laskinkin takaisin alamäkeen ja suoraan hostellin pihaan.

Paikassa oli hiljaista koska ei ollut ruska-aika eikä lumikausi ja koulutkin olivat juuri alkaneet taas kesäloman jälkeen. Sain tietää että asiakkaita oli lisäkseni vain yksi. Sain edullisen huoneen (~30€), ja suurena houkutuksena toimineen hintaan kuuluvan saunavuoron! Reilun viikon ulkona nukkumisen ja luonnonvesissä peseytymisen ja noin tuhannen ajokilometrin jälkeen ajatus saunomisesta alkoi tuntua parhaalta kuviteltavissa olevalta asialta. Lämmin sisätila, saunassa pehmeytyminen ja sen jälkeen sängyssä makoilu tuntuikin hetken aikaa taivalliselta rauhalta. Mutta laiska elämä turruttaa nopeasti, enkä pystynyt nauttimaan siitä tälläkään kertaa muutamaa tuntia pidempään. Istuin sisällä, juttelin hieman toisen asiakkaan kanssa joka oli minun ikäluokaani, saksalainen, ja muutanut Ylläkselle uuden elämän aloittamiseksi ja asui siis hostellissa. Hän aikoi töihin lasketteluturismin pariin tai johonkin vastaavaan. Muuttaminen kaikista maailman paikoista Ylläksen lomakylään on itselleni melko vaikeasti käsitettävä valinta, mutta todistaa jälleen kerran että meitä ihmisiä on moneen lähtöön! Päädyin selailemaan puhelinta liian pitkäksi aikaa ja säikähdin nopeaa taantumistani mukavissa mutta virikkeettömissä oloissa. Tien kovuus, sään vaihtelu ja fyysinen väsymys oli vaihtunut liiankin tuttuun helpon elämän mitäänsanomattomuuteen ja passiivisuuteen. Johonkin täytyi ryhtyä. Kävin kaupassa ostamassa eväitä ja yhden kaljan, laitoin hostelliin jätetyistä ruoanjämistä pasta-aterian ja menin pian nukkumaan jotta pääsisin jatkamaan retkeä. Saunominen ja rauhallisessa sisätilassa nukkuminen olivat hoitaneet minut takaisin täyteen valmiuteen. Öljysin vielä Myyrän ketjut ja aamuauringon alkaessa lämmittää lähdin polkemaan Yllästunturin viertä kulkevaa maisematietä eteenpäin kohti pohjoista.

~ A.J.A. Viren

Matka jatkuu taas seuraavassa osassa...