Joulukuun sään oltua viikon verran kaunis, kylmä ja luminen, on se nyt taas muuttunut kenties pahimmaksi mitä Etelä-Suomella on tarjota. Harmaantuneet lumipenkat ja jäätävä vesisade kehottavat taas ulkoilun sijaan kirjoittamiseen joten muistelmat pyöräretkeltäni saavat jatkoa. Viime osan koettelemukset ovat takanapäin ja viehättynyt retkitunnelma alkaa syttyä mielialan kuivuttua synkeän kosteista tunnelmista. Alunperin tarinan piti tulla valmiiksi kahdessa osassa, mutta ilmeisesti olen löytämässä sisäisen romaanikirjailijani ja tämä onkin keskimmäinen osa kolmesta.
Viimeisin majapaikkani,Löytöjärvi päivätupineen, oli suurehkon mäen - tai suomalaisittain vuoren - päällä, joten poistuminen tapahtui jyrkähköä alamäkipolkua pitkin osittain laskettelurinteen kautta. Myyrän alamäkiominaisuudet ovat korkeintaan välttävää tasoa, mutta muutaman minuutin iloisen ryskytyksen jälkeen kuoppainen ja töyssyinen polku vei minut luontokeskuksen pihaan, josta lähdin roskista eroon päästyäni suoraan jatkamaan matkaa. Heivasin uunoturhapuro-tyylisen verkkoaluspaitani, koska sen tekniset ominaisuudet eivät lopulta toimineet hirmu hyvin pitkän päälle: hien muuttaessa sen ikävän tuntuiseksi, ja oli se alkanut myös repeillä paikoin. Uskoisin sellaisen toimivan parhaiten erittäin kuumalla mutta lyhyemmällä retkellä jolla paidan pesuntarvetta ei ehdi esiintyä.
Nyt rauhallinen maantie kuljetti minua kevyesti eteenpäin harmaassa mutta lämpimässä säässä. Melko pian huomioni kiinnitti jokin esine tien laidassa. Joku epäonninen roadie oli tiputtanut Oakley-aurinkolasinsa tienposkeen! Hetkeäkään epäröimättä noudatin vanhaa sananlaskua "löytäjä saa pitää". Paikka oli hyvin kaukana lähimmästä asutuksesta, joten todennäköisyys omistajan osumiseen paikalle lasejaan löytämään vaikutti pieneltä. Valkoisin muovikehyksin ja suurin violetein linssein varustetut amerikkalaiset bike bro -lasit ovat minulle tosin yksi noiden ideologisten vihollisteni tunnusmerkki ja jo sinänsä lasit olivat kammottavat. En voinut kuitenkaan olla myhäilemättä arvokkaalle löydökselleni. Voisinhan antaa ne jollekin kaverilleni, jolla ei ole yhtä voimakasta näkemystä aurinkolasityyppien esteettisis-filosofisista viittauksista. Jatkoin siis tyytyväisenä matkaa.
Tie johti lopulta Puolankaan, johon satuin sopivasti lounasaikaan. Kirkon tarkastettuani ja kelvollisen kiinnostavaksi todettuani saavuin Ravintola Esterin pihaan, joka oliviinlehvin koristeltuna mainosti välimerellistä ruokaa. Yleensä olen ruoan ja ravintoloiden suhteen hyvin valikoiva, mutta tavoistani tietoisesti poiketakseni ja aikaa ja päätöksiin kuluvaa henkistä energiaa säästääkseni päätin marssia sisään huolimatta epäilyksistäni paikan väitetyn välimerellisyyden ja yleisesti ottaen laadun suhteen. Kuten arvelin, osoittautui ravintola hyvin tavalliseksi kebab-pizzeriaksi, jossa ei ollut edes oliiviöljyä tarjolla. Valintani oli aina yhtä varma kuin aina tälläisissä paikoissa:Vegetariana ilman juustoa. Otin reilun annoksen myös salaattipöydän b-luokan vihanneksia tuomaan hieman vaihtelua. Kuorrutin sekä salaatin että säilykkeillä päällystetyn pizzani salaatinkastikkeella. Järkeilin näin saavani parhaan syötävyys/maitogramma -suhteen. Toimistotyöläisoletettujen naisten porukan kuuntelu ja television Kummeli-uusinta olivat viihteenäni ruokaillessani.
Pakkasin viimeisen palan pitsaa pyörän kyytiin ja jatkoin kylänraittia eteenpäin. Vierailin lähes kaikissa paikallisissa liikkeissä: poliisiaseman viereisellä kirpputorilla, mummojen pitämässä käsityömyymälässä jossa kovasti yritettiin löytää minulle jotain myytävää, mummojen siinä onnistumatta, K-marketissa sekä rautakaupan sivuhuoneeseen perustetussa minikahviossa.Ostin ruokaa vuorokaudeksi, sillä reittini kulkisi Leväsuon-Kärppäsuon soidensuojelualueen sekä Olvassuon luonnonpuiston läpi ja seuraava kauppa olisi melko kaukana.
Reitti osoittautuikin oikein hauskaksi: pienet ja hiljaiset soratiet kulkivat kauniiden suoalueiden halki. Maisemat olivat kenties toistaiseksi miellyttävimmät koko matkalla. Näillä main ohitin myös poronhoitoalueen alkamisesta ilmoittavan kyltin. Siinäkin mielessä olin nyt hieman enemmän kaukomatkan tunnelmissa! Hetimiten soidensuojelualueelle saavuttuani näinkin ensimmäisen poroni. Komeasarvisen otuksen kohtaaminen tuntui merkittävältä, vaikka toki matkan edetessä porojen kohtaaminen vähän väliä muutttui itsestäänselvyydeksi. Vasta etelästä saapuneelle ne olivat kuitenkin uusi viehätys! Päivä soiden ja porojen lomassa meni rauhallisesti ja ilman sattumuksia. Vastaavaa hiljaista, lähes autotonta kaunista tietä ei Suomessa ole aina helppo löytää. Parhaimmillaan tällaisilla taipaleilla pääsee syventymään pyöräilyn olemukseen lähes keskeytyksettä.
Illan hämärtyessä myös luonnonpuisto loppui ja jouduin palaamaan kestopäällysteelle. Yöpaikaksi olin katsonut laavun erään järven rannalta. Paikalle jo melko väsyneenä saavuttuani kyseinen laavu osoittautui nipuksi ohuita kotapuita, jotka nojasivat rantakoivuun. Kenties paikalla kulkee talvisin hiihto- ja/tai kelkkareitti ja siihen pystytetään kota, mutta nyt yöpyminen suojassa ei tulisi kyseeseen. Ranta oli muutenkin sen verran kostea ja epämääräinen etten halunnut jäädä telttailemaankaan. Piti siis jatkaa matkaa. Valitettavasti ainoa kulkureitti oli iso ja vilkas maantie, jolla ajoi runsaasti isoja rekkoja. Päivän seesteisyys ja mielenrauha olivatkin pian mennyttä kapealla pientareella satasta ajavia rekkoja peläten. Hiljaisen päivän jälkeen autojen jylinä tuntui kenties entistäkin kauheammalta.
Pääsin lopulta perille Pudasjärvelle ja voipuneena suuntasin kierrokselle kaupungille päämääränäni löytää jokin sopiva yöpaikka puistosta tai metsiköstä sekä mahdollisesti jokin illallispaikka. Kellon ollessa yli yhdeksän olivat kaikki paitsi ABC jo tietysti kiinni. Hetken pyörimisen jälkeen totesin erään rantapuistikon soveliaaksi yöpaikaksi. Olin liian väsynyt jatkaakseni ulos kaupungista, ja kaupungin puistossa yöpymisessä on myös hyvät puolensa: aamulla pääsee kahville ja vessaan sisälle eikä tarvitse huolehtia kylmästä tai sateesta. Suuntasin ABC:lle illanviettoon, levähtämään ja odottamaan pimeän laskeutumista. Muutaman teekupillisen, Hesburger-aterian ja hieman haikean kotiinsoiton jälkeen palasin rantapuistikkoon. Pystytin tarpin hoidetulle nurmikolle koivujen väliin, ja kävin joessa iltapesulla. Muutama myöhäinen koiranulkoiluttaja hieman ihmetteli toimintaani, mutta vain hieman. Pärinänuorisolta en Pudasjärvelläkään täysin välttynyt, he ajelivat läheisellä futiskentällä jonkin aikaa mönkijällä ympyrää nukkumaan käydessäni.
Nukuin kuitenkin rauhallisesti ja nousin aikaisin välttääkseni herättämästä liikaa huomiota. Kamppeet pakattuani ajoin taas ABC:lle kahville. Heräilin jonkin aikaa, täydensin kaupassa ruokavarastojani ja söin aamupalaa aurinkoisella torin laidalla lukien myös Fanny Hillin loppuun. Jätin kirjan katokseen odottamaan löytäjäänsä. Oli aika lähteä tien päälle, seuraavana tavoitteena ajaa reilut 50 kilometriä Ranualle lounaalle. Suoraa isoa 78-tietä pitkin matka taittui yllätyksettömästi. Perillä Ranualla tarkastin paikallisia ruokapaikkoja. Pitkälti ainoa vaihtoehto oli hämyisä buffet-ravintola joka tarjoili lähinnä nakkeja ja lihapullia joten tyytymiseni oli jälleen kylmiin eväisiin. Rannalla vilvoittelin varpaitani ja nautin tofuvoileipiä. Kävin Ranuan Halpahallissa etsimässä jotakin, kenties kuormaremmejä kehittääkseni kuivapussinroikutusjärjestelmääni. Matkaan lähtiessäni kaikki tavarat mahtuivat hyvin kolmeen laukkuuni (runko/satula/tanko), mutta eväskokoelmani karttuessa ja tavaroiden yleisen sekasorron lisääntyessä siirsin jossain vaiheessa kuivasäkit satulalaukusta etutarakkaan. Kiinnitys oli improvisoitu ja täten ei heti aivan täydellinen. Lopulta keksin pelkän remmikiinnityksen lisäksi kiinnittää säkit omalla soljellaan tarakan ylätasanteeseen, jolloin ne eivät päässeet valumaan alaspäin. Systeemi toimi aivan kelvollisesti loppuretken ajan.
Takaisin Halpahalliin... Kyseessä oli kenties vaikuttavin sekatavarakauppa jossa olen koskaan vieraillut! Tavaraa oli lattiasta kattoon korkeissa hyllyissä ja valikoima oli kuin Internetissä konsanaan! En kuitenkaan tarvinnut lopulta mitään ja nautin vain tunnelmasta epäkaupallisessa hengessä.
Ruokaostosten jälkeen söin vielä purkillisen soijajugurttia kaupan aurinkoisella edustalla ylävartalorusketustani kehittäen. Yksi matkan tavoitteista oli alunperinkin ollut löhöillä auringossa tasaisesti ruskettuen ainaisen yksipuolisen pyöräilystä aiheutuvan selkärusketuksen sijaan. Suomen myöhäiskesä ei kuitenkaan ollut tavoitteeseeni päästäkseni kovinkaan suopea, ja muutamaa hellepäivää lukuunottamatta retken sää oli enemmänkin viileä ja harmaa, joskin onnekseni sateeton.